Ikonin on elettävä ja kuoltava oikein, jotta hänestä tulee kuolematon – Viihdeteollisuus on julma paikka naisille
Viihdeteollisuus ja sen kuluttajat tarvitsevat ikoneja tunteidensa tulkeiksi. Sellaiseksi tullakseen on elettävä ja kuoltava oikein, sillä se on ikonin osa. Ikonin kautta käsittelemme vaikeita tunteita ja monimutkaisia ilmiöitä, mutta ennen kaikkea omaa napaamme.
MILKA VALTANEN, teksti
ANTTI YRJÖNEN, kuvitus
HOTELLIN OMISTAMA Mercedes ei riittänyt hämäykseksi. Ainakin yksi valokuvaaja äkkäsi hulppean Ritz Parisin takaovesta poistuvan lady Dianan.
Pont de l’Alma -tunnelin kohdalla mersu oli saanut peräänsä jo kolme paparazzia. Sitten se sai eteensä sillan pylvään.
Kuski ei ehtinyt jarruttaa.
Diana julistettiin kuolleeksi elokuun viimeisenä päivänä 1997 kello 4:41. Ensimmäinen kukkakimppu ilmestyi Kensingtonin palatsin eteen puoli kuudelta aamulla.
Herättyään pääministeri Tony Blair varoitti lehdistöpäällikköään: tällaista surua kukaan meistä ei ole koskaan ennen nähnyt.
Prinsessa Dianan tarina oli alusta asti täydellinen.
MITÄ PARIISILAISESSA tunnelissa tapahtui? Oliko kolari vahinko vai järjestetty?
Dianan kuolemaan liittyvistä salaliittoteorioista tuli niin sitkeitä, että tapauksesta oli järjestettävä uusia tutkintoja. Niistä perinpohjaisin, operaatio Paget, valmistui vuonna 2006. Sen lopputulos ei yllättänyt: Diana kuoli onnettomuudessa, ja syyllisiä olivat kännissä hurjastellut kuski ja surmamersua jahdannut paparazzilauma.
Salaliittoteoreetikkoja se ei hämännyt. Ehkä Dianan autoa oli peukaloitu tai kuskia vaihdettu. Ehkä lääkärit hutiloivat tahallaan Dianan elvytyksen. Jotkut uskovat, että Diana oli raskaana. Siksi hovin oli päästävä hänestä.
Onnettomuutta tongittiin uudestaan vuonna 2013 ja vuonna 2017. Lopputulos oli sama kuin ennenkin, onnettomuus tai mysteeri.
Niin Diana siirtyi mediateollisuuden palsamoitavaksi, elämäkertojen, dokumenttien, salaliittoteorioiden ja kotialttareiden limboon.
Hänestä tuli täydellisen traaginen ikoni: Kansakunnan tuntojen tulkki, aidsin ja maamiinojen vastaisen kamppailun keulakuva ja onnettoman avioliiton riuduttama pop-marttyyri. 35 vuotta aiemmin samankaltaisen kohtalon oli kokenut Marilyn Monroe. 2000-luvun traagisiksi ikoneiksi nousivat Whitney Houston ja Amy Winehouse.
He eivät vain kuolleet oikealla tavalla, vaan elivät myös oikeanlaisen elämän.
Ikoniksi ei nimittäin vain tulla. Vasta oikeanlainen tarina muuttaa traagisen tähden käsitteeksi.
PRINSESSA DIANAN tarina oli alusta asti täydellinen.
Hän oli nuori neitsytmorsian, jonka häät olivat valtava spektaakkeli. Niitä seurasivat onneton avioliitto, syömishäiriöt ja katkera ero. Koko saaga käsiteltiin julkisuudessa.
Helsingin yliopiston media- ja kuolematutkija Johanna Sumiala näytti hetki sitten opiskelijoilleen Youtube-klippiä Dianan hautajaisista.
Kansainyhteisön lipulla peitetty arkku työnnetään autoon, joka kuljettaa kalmoa pitkin Lontoota. Kaikki haluavat palasen prinsessasta, myöhemmin ei enää saa.
“Siellä ne hillityt englantilaiset huutavat Dianaa, kun arkku menee”, Sumiala sanoo.
“Kuolemaa seurasi kollektiivinen syyllisyys: me tapoimme hänet.”
KAIKKI DIANAN elämää seuranneet olivat syyllisiä median ajojahtiin, joka lopulta tappoi Walesin prinsessan. Sitä syyllisyyttä tulee sovittaa muistelemalla Dianaa.
Sumialasta Dianan kuolemassa oli jotain ylevää. On aivan eri tavalla traagista menehtyä Pariisissa ihanan Ritz-luksushotellissa vietetyn illan jälkeen kuin kuolla huumepiikkiin jossakin läävässä.
“Jos tätä eroa nyt näin voi sanoittaa.”
Parasta on, jos kuoleman yksityiskohdat jäävät hämäriksi. Tähti kuolee, mutta salaisuus elää.
Nuoren ruumiin sureminen on surua menetetystä potentiaalista: mitä kaikkea hän olisikaan vielä voinut tehdä!
Kuolema muuttaa ihailun palvonnaksi, tekee vainajasta heijastuspinnan kaikenlaisille toiveille. Kaikki voivat antaa tähden elämälle niitä merkityksiä, joita haluavat. Kuollut ei niitä kommentoi.
Sitähän ikoni on: mykkä kuva, jota palvomme.
Whitney Houston oli monin tavoin poikkeuksellinen taiteilija.
MUTTA TULLAKSEEN ikoniksi on jo eläessään oltava poikkeuksellinen. Yhtä poikkeuksellinen kuin Whitney Houston.
Houstonin ääniala oli epätavallisen laaja, eikä sen ylä- ja alarekisterin välillä tuntunut olevan minkäänlaista pidäkettä. Harva pystyy täydelliseen vibratoon, mutta Houston pystyi. Hän siirtyi altosta korkeimpaan sopraanoon huijaamatta koskaan falsetilla. Ääni teki Houstonista niin palvotun, että hänen vuolas hikoilunsakin oli ikonista. Houston eritti lavalle pyhää vettä.
Helmikuussa 2012 Houstonin ura oli ohi. Ruumiinavauksessa hänestä löydettiin ainakin samppanjaa, kokaiinia, kannabista, lihasrelaksantti Flerexiliä, allergialääke Benadrylia ja ahdistuslääke Xanaxia.
Päihteet ovat tärkeä palikka traagisen ikonin perustuksissa. Ikonisten miesten maksa vain mustuu, kun he ryyppäävät ja rouskuttavat lääkkeitä. Se luetaan osaksi taiteilijuutta, vaikka he kuolisivat housut kintussa pytyllä oksennus henkitorvessa.
Naisille yhtä imartelevaa tulkintaa ei tarjota, sanoo mediatutkija ja Tampereen yliopiston professori Kaarina Nikunen.
“Huumeita ja alkoholia ei yleensä liitetä naisiin. Eikä osata katsoa näitä naistaiteilijoita taiteilijoina, samalla tavalla itsenäisinä kuin miehet.”
Nainen ei vain selittämättömästi katoa viikon ryyppyputkelle. Tarvitaan ulkopuolinen vaikutin, mies.
“Naiset nähdään usein jonkun läheisen miehen hyväksikäyttäminä, harhaanjohtamina ja onnettomiksi tekeminä. Usein taustalla vaikuttaa aviomies tai isä, jonka takia nainen on onneton ja ajautuu lopulta kuolemaan”, Nikunen sanoo.
TRAAGISET, IKONISET naiset on nähty monesti miesten uhreina, kun muutakaan ei ole osattu. Se on ahdas tulkinta, mutta myös osittain totta.
Whitney Houstonilla oli Bobby Brown. Vaimon menestyksestä katkera Brown hakkasi Houstonia, hyvinä hetkinä vedettiin yhdessä crackia.
Dianalla oli Charles, joka ei koskaan rakastanut häntä. Charlesin livauttama kommentti jenkkakahvoista aloitti Dianan laihdutusoperaation, joka tulehtui bulimiaksi.
Amy Winehousen hylkäsi ensin isä ja sitten poikaystävä. Marilyn Monroella miehiä vasta olikin, ja jos ei ollutkaan, niin sinnikäs toistelu muutti jutut melkein tosiksi.
He olivat paitsi läheisten miesten, myös viihdebisneksen perskärpästen ja sortavien, epäreilujen rakenteiden uhreja.
Viihdealan ongelmista on alettu puhua kunnolla vasta tällä vuosikymmenellä. Helsingin Sanomat julisti 17. helmikuuta, että miestaiteilijan myytti on nyt murtunut.
Sepä hienoa, mutta rakenteet ovat silti yhä olemassa.
Ikonisuus on vahvasti sukupuolittunutta, Johanna Sumiala sanoo.
Naisia katsotaan herkästi miesten kautta, mutta heidän ikonisuutensa on myös särkyvämpää kuin miesten.
“Ikonista, jonka elämä menee täysin pieleen, voi tullakin hylkiö. Naisen ikonisuus kestää kolhuja huonommin kuin miehen, ja tietynlainen kolhu on suuri riski.”
Ikonisuus on vahvasti sukupuolittunutta. Naisille on varattu kapeampi rooli kuin miehille.
VUONNA 2010 Whitney Houston yritti paluuta. Kiertue ei sujunut hyvin.
”Kenenkään ei pitäisi mennä lavalle Houstonin tilassa”, brittilehti The Guardian kirjoitti Houstonin Australian-esiintymisen jälkeen.
Fanit olivat raivoissaan, kun tähti ei onnistunut laulamaan yhtään kappalettaan kunnolla.
Ikä ja huono terveys verottavat sankareitamme, Guardian kirjoitti, mutta se ei tarkoita että he välttämättä menettäisivät viehätyksensä.
Sitten lista arvokkaasti ikääntyneistä sankareista: kaikki miehiä.
Toimittaja moitti että Whitney oli vajonnut Amy Winehousen tasolle, friikkisirkukseksi.
AMY OLI kärsinyt asti vakavista päihdeongelmista jo vuodesta 2006, kieltäytynyt vieroituksesta ja tehnyt aiheesta hittikappaleen.
Vuonna 2011 hän kuoli vain 27-vuotiaana alkoholimyrkytykseen. Kuolinsyyn tutkinnassa veren alkoholipitoisuudeksi todettiin 4,16 promillea.
Winehousen elinaikana hänen syömis- ja juomishäiriöitään ei pidetty sairauksina, saati osana myyttistä taiteilijuutta. Myöhäisillan viihdeohjelmat ja keltainen lehdistö riemuitsivat, kun hän toikkaroi humalassa silloin, kun olisi pitänyt esiintyä. Niille, joita Amyn itsetuho ei huvittanut, hänen tilansa oli surullinen, mutta myös pikkuisen romanttinen.
“Tatuoinnit, mauttoman pukeutumisen aste, laihuus. Hänen habituksensa oli aika raffin näköinen ja se oli osa sitä hänen taiteilijuuttaan”, Sumiala sanoo.
“Mutta tässä tärkeä tekijä on ikä. Rappioromantiikka 20 ja risat on eri asia kuin rappioromantiikka 60 ja risat.”
Naistaiteilijan hauraalle ikonisuudelle pahimpia kolhuja on ikääntyminen.
Katsokaa vaikka muovipussiin sulloutunutta 60-vuotiasta Madonnaa, jonka omituiset kauneudenhoitorituaalit ja ryppyiset kädet eivät lakkaa ihastuttamasta juorulehdistöä.
Amyn, Whitneyn, Dianan ja Marilynin pelasti liian aikainen, traaginen kuolema.
Myöhäisillan viihdeohjelmat ja keltainen lehdistö riemuitsivat, kun Amy Winehouse toikkaroi humalassa silloin, kun olisi pitänyt esiintyä.
SUOMESSA VASTAAVAA murhenäytelmää on haettava kansalliseepoksesta. Jos joku suomalainen nainen on ollut traaginen ikoni, niin Kalevalan Aino.
Tosielämä ei ole kyennyt tuottamaan yhtä myyttisiä naistähtiä. Suomalainen julkisuus on kiltti ja viihdeteollisuus suhteellisen pieni. Kun nykyajan suurin tähtiä tuottava instituutio on viihdeohjelma Putous, ikoniainekselta ei kannata odottaa suuria.
Olavi Virta oli ikoni. Mika Myllylää voidaan pitää ainakin traagisena, ehkä ikonisenakin.
Tauno Palo oli kansakunnan ensirakastaja, mustavalkoinen Suomi-ikoni.
“Häneenkin liittyy jotakin maskuliinista sankaruutta”, Sumiala sanoo.
Lähimmäksi traagista naisikonia pääsee ehkä Laila Kinnunen, jonka mainitsevat sekä Sumiala että Nikunen.
Kinnunen voitti Iskelmälaulun SM-kisat 1955 ja pääsi vuonna 1961 Suomen ensimmäiseksi Euroviisuedustajaksi Valoa ikkunassa -kappaleella. Kinnunen kuoli 61-vuotiaana vuonna 2000.
“Hän on ehkä ollut tällainen äärettömän lahjakas ja sen jälkeen traaginen hahmo. Lähempää tätä päivää ei tule oikein muita esimerkkejä mieleen”, Nikunen sanoo.
Kinnunen kärsi vakavasta alkoholismista. Se teki ikonisesta suomiäänestä hylkiön.
“Hän päätyi, käyttääkseni arkista ilmausta, puliakaksi”, Sumiala sanoo.
ENTÄS KIKKA? Voisiko hän olla ikoni?
Kirsi Sirén haudattiin Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle vuonna 2005. Kuollessaan Kikka ei ollut enää ihan nuori, mutta nuori kuitenkin, 41 vuoden ikäinen.
Ja jos eroottisesti virittyneen diskohumpan tähti ei ollutkaan koko kansan lemmikki, niin ainakin jonkinlainen kulttihahmo.
Päihteet, rankka esiintyjän elämä ja epäreilu mediakohtelu värittivät Kikan elämää ja kuolemaakin. Hän taisteli lääkkeiden ja alkoholin kanssa, ja vaikka hankkiutuikin kuiville, ei päässyt lopulta enää takaisin pintaan.
Ikoniksi Kikasta ei silti ollut.
“Kikka edusti sellaista osaa populaarikulttuurista, jota ei otettu kovin vakavasti, joka on ollut banaalia ja vitsikästä. Hänessä ei ollut vakavuutta tai tiettyä pyhyyden ja palvonnan ulottuvuutta”, Nikunen sanoo.
Ikoneiden kautta käsitellään vaikeita tunteita ja monimutkaisia ilmiöitä, mutta ennen kaikkea käsittelemme omaa napaamme.
MUTTA MYKÄT kuvat saavat uusia tulkintoja aikakauden mukaan.
Viime vuonna Kikasta esitettiin teatterissa Kikka Fan Club -monologia. Näytökset myytiin loppuun. Elinaikanaan bimboksi seksipommiksi leimattu Kikkakin oli nyt feministi ja homoikoni, jonka pikkutuhmat lyriikat tulkittiin ennen kaikkea emansipoiviksi.
Juuri tähän ikoneita tarvitaan. Heidän kauttaan käsittelemme vaikeita tunteita ja monimutkaisia ilmiöitä.
Mutta ennen muuta käsittelemme omaa napaamme.
“Ihmisillä liittyy ikoneihin hirveän paljon henkilökohtaisia tunteita. He muistelevat tähtiä, mutta samalla myös omia elämänvaiheitaan”, Sumiala sanoo.
Ikonin kuolemassa surraan edesmennyttä, mutta vielä enemmän surraan mennyttä nuoruutta.
Mitä itkevä kansa suri, kun Dianan ruumista kuljetettiin kukkasateessa? Julkinen versio prinsessasta oli elänyt ja kuollut lehtien kansissa, mutta harva tunsi oikeaa Dianaa.
Kylmäkiskoisessa hovissa empaattinen ja inhimillinen Diana oli näyttänyt lähes kapinalliselta. Hän edusti kuningashuoneessa kansaa.
Elokuussa 1997 Britannia itki, koska oli tapattanut oikean kuningattarensa.