Reportaasit
20.3.2018

Kehopositiivisuus väittää, että kaikki ovat kauniita – Mutta miksi pitää olla kaunis?

Kehopositiivisuusliikkeen itsetuntotalkoot ovat hyvällä asialla, mutta pohjimmiltaan niiden viesti on ankea: ulkonäkö ratkaisee, ja tärkeintä on kauneus. 

 

LEENA PIHKALA, teksti

SIIRI HIRSIAHO, kuvitus

 

HELEN OLI yksiselitteisesti ruma.

Helenin äiti sanoi tyttärensä naamaa hirveäksi, ja hänelle huudeltiin kadulla.

Suomalaisen blogosfäärin alkuhämärissä 2000-luvun taitteessa julkaistu Ruman naisen päiväkirja vyörytti näkyville karun kohtelun, jota epäviehättävä ihminen kokee päivittäin.

Lukijat eivät halunneet uskoa sitä.

He halusivat selityksiä.

Ehkä Helen oli vain läski, joka voisi laihduttaa?

Tai kenties sopiva ehostus poistaisi rumuuden?

Ja on hän varmasti ainakin sisäisesti kaunis!

Asia oli pakko ratkaista jotenkin. Rumuuteen ei voi vain tyytyä.

Edelleenkään.

 

KEHOPOSITIIVISUUS VÄITTÄÄ, että kaikki ovat upeita. Upeus pitää vain oppia näkemään.
Dove esittelee Real Beauty-kampanjassaan erilaisia kehotyyppejä, ja vaatemerkit tekevät plussamallistoja. Beth Ditto marssii Gaultierin catwalkilla. Vitiligo-pigmenttihäiriötä sairastava nainen voittaa Huippumalli haussa -kilpailun.

Taviskin pääsee talkoisiin mukaan vaakakapinalla ja meikittömyyshaasteella.

Jokaisen kampanjan tarkoitus on laajentaa kauneuden käsitystä, ja välillä siinä saatetaan jopa onnistua. Mutta jokainen kampanja myös korostaa sitä, että kauneutta on tavoiteltava.
Asian voi ilmaista vielä suoremmin. Jos ihmisen ainoat luokitukset ovat “pantava” ja “arvoton”, ongelmaa ei ratkaista laajentamalla pantavan kategoriaa.

On ironista, että nykyinen kehopositiivisuus on ennen kaikkea visuaalista sometykitystä, jossa katsotaan omaa ja muiden napaa.
Kehopositiivisuuden juuret ovat 1960-luvun amerikkalaisessa läskiaktivismissa, jonka ote oli raivokkaan yhteiskunnallinen. Läskiaktivistit kritisoivat työelämää, mainosmaailmaa ja dieettiteollisuutta.

Vähitellen myös akateeminen maailma alkoi innostua aiheesta. Lihavuustutkimus ei kuulunut vain lääketieteelle, vaan läskillä oli merkitystä myös sosiologisessa mielessä.

 

JYVÄSKYLÄN YLIOPISTON tutkijan Hannele Harjusen mukaan lihavuuden demonisointi yleistyy. Läski on epidemia ja merkki kansakuntien rappiosta.

“Tämän ’lihavuusepidemiadiskurssin’ myötä lihavien ihmisten on esitetty olevan syypäitä lähes kaikkeen ilmastonmuutoksesta öljyn hinnan nousuun, maailman nälkäongelmasta kansanterveyden ja -talouden tuhoamiseen”, Harjunen kirjoitti Jyväskylän yliopiston tiedeblogissa huhtikuussa 2016.

Harjusen mukaan lihava keho nähdään uusliberalistisena aikana laiskana ja tuottamattomana.

Ehkä juuri sen takia nykyajan kehopositiivarius korostaa kulutuskykyä. Ostaisimme kauniita vaatteita, jos niitä olisi tarjolla isossa koossa. Lakkasin häpeämästä kehoani, ja nyt teen kaikkea! Urheilen ja poseeraan fatkinissa, elämäni on vauhdikasta ja minä olen kaunis!

 

LIHAVUUDEN MIINUSPUOLISTA ei viitsi puhua, ettei terveysfasisti tule pamputtamaan.

Roxane Gay uskalsi olla rikki.

Gayn Hunger-niminen teos on raadollinen kuvaus diskriminaatiosta ja sen ruokkimasta itseinhosta. Harva on niin rehellinen, että kertoisi siitä, millaista on yrittää osallistua paneelikeskusteluun, kun alla oleva tuoli hajoaa.

Gay sanoo aloittaneensa ylensyömisen jouduttuaan raa’an seksuaalisen väkivallan uhriksi.

Eihän sellaista saa kyseenalaistaa, mutta pohdin silti, onko syy-yhteys noin suora.

Lihavuudelle on oltava jokin selitys. Se on visuaalinen huutomerkki, jota ei voi peittää. Suurin pudottaja -ohjelmassa kilpailijoiden on tehtävä katarttinen tunnustus: ahmin, koska kasvoin näissä oloissa tai koska lapseni kuoli.

Lihavuus ei voi vain olla, sille on tehtävä jotain tai sillä on tehtävä jotain. Välillä lopputulokset ovat kiusallisia ja kaksinaismoralistisia.

Plusmalli Tess Holliday lanseerasi #effyourbeautystandards -tunnisteen, vaikka kauneus on hänen työtään. Naistenlehdet kiittelivät hänen rohkeuttaan. Suorasukaisempi Fuck your fascist beauty standards -slogan on ollut feministinen iskulause jo kymmeniä vuosia, mutta Holliday ei halunnut kertoa seisovansa jättiläisten hartioilla.

Ideologia on kesyyntynyt muuallakin. Rintasyöpäaktivismista tuli pinkeillä ruseteilla kuorrutettu ostojuhla. Suomessa raha sentään päätyy pääosin päätyy syöpäyhdistyksille, toisin kuin jenkeissä.

Digiajan kansanterveystalkoissa osallistuminen merkataan fyysisesti. Eturauhassyöpää parannetaan kasvattamalla viikset. Rintasyöpää taas vastustetaan Save the boobies -tissitalkoilla. Eikö meidän tulisi pelastaa se rintojen kantoteline, syöpään sairastunut ihminen?

Hys, keskitytään positiiviseen!

 

VOIMAANTUNEILLA ON kivaa. Tietenkin siitä halutaan osingoille.

Kun näen standardiviehättävän ihmisen olevan #bodypositive tai hoikan ihmisen postaavan selfieitä vaakakapinaan, olen ärtynyt ja huvittunut. Eikö riitä, että kelpaa koko maailmalle? Ei absolutistikaan tule AA-kokoukseen puhumaan omasta raittiudestaan.

Minäkuva voi olla vääristynyt, mutta diskriminaatio puuttuu. Olo voi toki silti olla kurja. Se näkyy naistenlehtien foorumeilla, joilla esitetään jatkuvasti vaikeita kysymyksiä.

Olenko ainoa, jota ei ole koskaan kehuttu kauniiksi?

Miksi joitakin nättejä ihmisiä kehutaan ja toisia ei?

Kuinka paljon teitä kehutaan?

Ei riitä, että kokee olevansa kaunis. Siitä pitää saada tunnustusta, jokin merkki. Omaa ulkonäköä ei kuitenkaan sovi fiilistellä liikaa, vaikka sen ylläpitämiseksi tulee nähdä vaivaa. On oltava “presentable”, käytävä kampaajalla, pukeuduttava kehotyyppiä imartelevasti, meikattava hyvin muttei liikaa ja niin edelleen.

Aktivisti Feminista Jones kuuli usein kohteliaisuuksia, jossa häntä kehuttiin kauniiksi. Jones päätti kokeeksi jättää sanomatta tavanomaiset vähättelyt, “enkä ole, äläpäs nyt”. Sen sijaan Jones yhtyi kohteliaisuuksiin, ja usutti muita naisia kokeilemaan samaa. Se hämmensi ja raivostutti kommentoijia.

Ylimielistä!

Esiteinien männävuosien suosikkipoikabändi One Direction summaa ihanteen osuvasti lyriikoissaan: You don’t know you’re beautiful oh-oh / That’s what makes you beautiful!

Logiikka on kiinnostava. Jos laulun muusa hoksaa olevansa kaunis, muuttuu hän ilmeisesti sekunneissa syyläiseksi persenaamaksi.

Vuorovaikutukselle on muitakin käsikirjoituksia. Ulkonäköangstiselle ei saa sanoa, että itse asiassa minustakin olet ihan kammottava ilmestys, mutta mitä helvetin väliä sillä on. Koska onhan sillä väliä. Vaikka et itse ajattelisi ulkonäköäsi, joku muu kyllä tekisi niin vähintään alitajuisesti ja valitsisi johtopäätöstensä perusteella erilaisia tapoja kohdella sinua.

 

ON YMMÄRRETTÄVÄÄ, että ulkonäkö halutaan vihdoin kaapata omaksi ilonaiheeksi. Että nauttisi siitä itse eikä meikkaisi muita miellyttääkseen. Taistelu tosin etenee aika pienin askelin.

Kun otamme kaveriporukalla ryhmäkuvia, valitsee jokainen Instagram-tililleen sen, jossa näyttää itse parhaimmalta. Muiden ulkonäkö ei niin kiinnosta.
Ehkä juuri siksi koko kylän voimin toteutettavat itsetuntotalkoot alkavat väsyttää. Kun joku ulisee olevansa ruma, en jaksaisi olla kreikkalainen kuoro, joka laulaa “ei, olet kaunis”.

Koomikko Katt Williams raivosi samasta asiasta: Kyse on ITSEtunnosta, the esteem of your motherfucking self.

Williamsilta toki puuttuu sosiaalipsykologinen pelisilmä. Me olemme kulttuurimme tuotteita ja elämme verkostoissa, emme saarina. On naiivia kuvitella, että vastaukset vaikeuksiin löytyisivät aina itsestä, kun koko “itsen” konsepti rakentuu vuorovaikutuksessa. Kenties ratkaisujakin pitäisi etsiä sieltä.

 

NAOMI WOLF ehdotti kauneusteollisuuden vastavoimaksi naisten keskinäisen keskustelukulttuurin muutosta. Kilpailun tilalle pitäisi saada kehuja ja kannustusta. Voisi sen tehdä toisinkin.

Tutkija-aktivisti Saara Särmä kehuu jatkuvasti naisia, mutta huomio keskittyy saavutuksiin ja tekoihin. Toisaalta kun Särmän feministinen ote osuu ärsytyshermoon, keskittyvät trollit hänen ulkonäköönsä.

Ulkonäkökorttia on toki pelattu ennenkin. Vastustajien propagandassa suffrageetit halusivat äänestää vain siksi, että olivat rumia eivätkä saaneet miestä. Viesti ilmaistiin niin vahvasti, että stereotypia on edelleen voimissaan.

Siksikin haluaisin uskoa, että mediasta poimitut myönteisetkin ideat voisivat muokata ajatusmaailmaa.

Roolimallien avulla etenkin nuorena voi oivaltaa, että valintojen kirjo on odotettua suurempi. Ehkä minäkin voisin olla astronautti, isä tai lääkäri. Näissä rooleissa on kuitenkin kyse tekemisestä ja kunnianhimosta.

Surullinen totuus on toistaiseksi se, että harvaan rooliin pääsee kampaamatta naamaansa. Kehopositiivisuuden esitykset houkuttelevat uskomaan, että henkilökohtainen voimaantuminen avaa kaikki ovet. Oikeasti lähes kenelläkään ei ole varaa julistaa “ota tai jätä”.

Pakkopositiivisuus peittelee ilmiöiden monimutkaisuutta, ja tekee niistä vaikeuksista voittoon kulkevia tarinoita. Näiden tarinoiden keulakuva on lähes aina valkoinen, tiimalasivartaloinen ja feminiininen seksipommi, joka kumoaa ulkonäkökeskeisen maailman paineet pikavoimaantumisella. Vuosien saatossa kerätyt kokemukset ja sisäistykset voi poistaa valaistumisella, eikä itsetunto enää saa kolhuja. Se on liian hyvää ollakseen totta. Se on esitys, jota haluamme matkia.

Aivan kuin katsotuksi tuleminen voisi korvata nähdyksi tulemisen.

Jos rakastan kehoani ottamatta selfietä kurpitsalaten kanssa, olenko oikeasti ok?

 

ITSEINHO EI tietenkään kannata, mutta täydellisen ilon ja häpeämättömyyden saavuttaminen kehoasioissa on kova vaatimus. Välineet muutokseen tulisi löytää itsestä, mutta juuri kukaan ei osaa täsmentää, miten. Kehopositiivisuus ei kerro, miten toimia kipujen tai paskojen päivien kanssa. Kehohäpeän kärsimys kaksinkertaistuu, jos kokee, että ei ole onnistunut voimaantumisessa.

Ehkä joskus voisi kokeilla Melissa A. Fabellon lanseeraamaa kehoneutraaliutta. Ilman rakkauden vaatimusta kehoon voisi olla helpompi tutustua. Ulkonäköä voisi olla ajattelematta, ja siitä voisi olla ristiriitaisia ajatuksia. Jokaisen teon ei tarvitsisi olla julistus.

 

JOTAIN TILANTEELLE pitäisi tietenkin tehdä.

Syömishäiriötutkimuksen guru Cynthia M. Bulikin mukaan 40-70% murrosikäisistä tytöistä on tyytymättömiä kehoonsa ja painoonsa. Bulikin mukaan teollisuusmaiden nuoret perustavat suuren osan itsetunnostaan ulkonäköönsä ja ovat korostuneen tietoisia omasta kehostaan.

VAMOS teki vuonna 2014 selvityksen, jonka mukaan erityisesti syrjäytyneet nuoret miehet ovat hyvin huolestuneita ulkonäöstään, etenkin painostaan ja hampaistaan.

Miestyypillisille paineille on jo oma nimi: Adonis-kompleksi. Homopiireissä paine on erityisen kova. Grindr-profiileissa lukee jatkuvasti “no fats, no femmes, no asians”.

Työelämäkin elää uuden ruumiillisuuden aikaa. Ei riitä, että osaat asiasi. Keho on käyntikortti, joka kertoo motivaatiosta.

 

VAIKKA ULKONÄKÖPAINEET saataisiin siivottua pois julkisen elämän osa-alueilta, jäisivät ne eloon parisuhdemarkkinoille. Silläkin on yhteiskunnallinen ulottuvuus.

Jos ajattelemme, että rumat ihmiset eivät tule saamaan kumppania ja parisuhdetta, se on henkilökohtainen tragedia. Mutta kun soppaan sekoitetaan se, miten koko yhteiskuntajärjestys pyörii ydinperheyksikön ympärillä, on kysymys isompi. Yksin eläminen on kalliimpaa ja sillä on monenlaisia vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin. Vaikka nykyään ihaillaan autonomisia ikisinkkuja, on eri asia jäädä yksin kuin valita se elämäntyylikseen.

Vahvistamaton huhu kertoo, että Helen lopetti Ruman naisen päiväkirjan kirjoittamisen, kun sai poikaystävän. Oli tarina tosi tai ei, ovat sekä selitys että ihmisten halu uskoa siihen masentavia.

Eikö meillä ole jo tarpeeksi monta tarinaa siitä, kuinka rumilus tekee tuhkimot?

Nainen avaa nutturansa ja ottaa silmälasit pois päästään. Tadaa, yhtäkkiä hän on upea. Tosirakkaus näkee muodonmuutoksen ja ymmärtää vihdoin rakastua!

Ulkonäköobsessio on niin läpitunkevaa, ettei pelkkä kehopositiivisuus ratkaise oikeastaan mitään.

Vaihtoehtojen tarjoaminen voi olla ihan hyvä juttu, mutta muutama epätyypillinen keho perinteisen eurosentrisen kauneusihannemaratonin keskellä ei kuitenkaan ole vallankumous. Ele on lähinnä symbolinen. Kun muoti muuttuu, poistuvat myös kiintiövähemmistöt näyttämöltä.

Ei mikään yritys lopulta halua, että heräisimme seuraavana aamuna täysin tyytyväisinä maallisiin tomumajoihimme. Mutta jos viesti on tarpeeksi tarttuva, taustamotiivit unohtuvat.

Doven takana puuhailevaa Unileveriä ei vittujakaan kiinnosta, jos taas yksi ostokyvytön rumilus hilseilee pois maailmasta.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"

Lukijoiden kommentit

    1. Elli (12.4.2018 kello: 23:49)

      Olipa outo kirjoitus. Lähes jokaisessa kohdassa jäi huomioimatta se kirjoittajan itsensä joltain toiselta peräänkuuluttama ”sosiaalipsykologinen pelisilmä”. Juuri se, että jos joku angstaa olevansa ruma, siihen nyt vaan kuuluu sanoa, että ei kun olet kaunis. Samoin jos sinua kehutaan, ja sanot että juu niin muuten olenkin kaunis, vaikutat ylimieliseltä. Ei kuulu meidän kulttuuriin kehua itseään, eikä moneen muuhunkaan kulttuuriin.
      Olen myös eri mieltä siitä, etteikö jokainen meistä olisi jollain tavalla kaunis. Monet perinteisesti rumaksi mielletyt ihmisetkin löytävät parisuhteen, ja kyllähän jokainen on aina omalle kumppanilleen se maailman kaunein. Miten ne ihmiset nyt olisivat nykyään yhtäkkiä jotenkin rumempia kuin ennen? Ihan niitä samoja tavallisia pulliaisia ne on kuin aina ennenkin, ja jos menet tuonne ulkoilmaan, vaikka pikkukylässä ruokakauppaan, niin huomaat että rumat ja lihavat pariskunnat ne siellä onnellisina ovat yhdessä ruokaostoksilla. Jokaista ”rumaa” ihmistä kohden on toinen vähintään yhtä ruma parisuhdetta vailla.

    2. Miten on? (25.3.2018 kello: 18:05)

      Kaikista huonoimmassa asemassa oleva ihmisryhmä on lyhyet miehet.

    3. EN (22.3.2018 kello: 14:14)

      Kiitos tästä tekstistä. ”Kaikki ovat kauniita” saa mut näkemään punaista. Sillä pyyhitään pois se fakta, että kauneudella tienaa ja pärjää paremmin tässä maailmassa, varsinkin naisena. Vaikka itse pitäisin itseni kauniina, niin ei se auta kun on ihan tieteellisesti tutkittu että esimerkiksi ylipainoisia naisia syrjitään työmarkkinoilla. ”Kaikki ovat kauniita”-hömpötys tuntuu siltä, kun kaikki torjumiset, huutelut, kiusaaminen, ja muu jonka olen saanut rumuuteni vuoksi kärsimään pyyhitään pois. Ei, tätä ei ratkaista sillä, että minä ryhdyn kehopositiiviseksi, vaan sillä, että kiusaajat lakkaavat kiusaamasta. Ja siihen tarvitaan iso yhteiskunnallinen muutos jossa ulkonäkökeskeisyys menettää voimansa. En siis pidättele hengitystäni.

    4. Kriittinen (22.3.2018 kello: 09:04)

      Teksti on hauska. Ironisista kommenteista lähes kyynisyyteen vajoava tajunnanvirtamainen teksti. Ainoana kommenttina vaan, että miksi syntipukiksi valitaan aina ne ”voittoa takovat” yhtiöt? Kannattaisi ehkä melkein suunnata katse miehiin. Luulen, että heistä löytyy aikamoisia ulkonäkönatseja, jos vain vähän pintaa raapii. Suosittelen tutkailemaan asiaa 😉

    5. Vissy (22.3.2018 kello: 08:52)

      Tämä. En halua ajatella ulkonäköäni. Enkä sen puoleen muidenkaan. Ei sillä saisi olla niin paljon merkitystä. Pitäisi saada olla rauhassa tavallinen, mitätön tai ruma. Tai kaunis. Mitä vain.

    6. Lento Pro (21.3.2018 kello: 23:54)

      Suosittelen lämpimästi kaikkia tutustumaan tähän aiheeseen liittyvään sarjakuvaan: https://ihavenoteeth.com/2015/08/13/you-dont-have-to-love-your-body/

      Näin muuten on todettava, että olen jo jankuttanut ”Kaikki ovat kauniita” -väitteen olevan paitsi sortoa, myös paikkansapitämätöntä hölmöilyä. Ei kaikilla ihan oikeasti ole sitä hyvää lauluääntäkään.

    7. Aki Henri Petteri Alaraatikka (21.3.2018 kello: 21:43)

      ”Jokaisen kampanjan tarkoitus on laajentaa kauneuden käsitystä, ja välillä siinä saatetaan jopa onnistua. Mutta jokainen kampanja myös korostaa sitä, että kauneutta on tavoiteltava.”

      Dove osallistuu näihin kampanjoihin vain myydäkseen tuotteitaan

      Mutta eikö kampanjassa itsessää ole perimmiltään kyse muusta?

      Rohkaistaan ihmisiä oman ajattelunsa muuttamiseen, sen ajattelun joka koskee sitä mitä muiden ja omasta ulkonäöstä ajattelee.
      Ei se ole ulkonäölliseen kauneuteen pyrkimiseen patistamista.

      Onko niin? En tiedä, mutta huomautan että sen voisi perustaa tuolle ajatukselle, eli tän kampanjan ei tarvi olla haitallinen.

      ”Ehkä joskus voisi kokeilla Melissa A. Fabellon lanseeraamaa kehoneutraaliutta. Ilman rakkauden vaatimusta kehoon voisi olla helpompi tutustua. Ulkonäköä voisi olla ajattelematta, ja siitä voisi olla ristiriitaisia ajatuksia. Jokaisen teon ei tarvitsisi olla julistus.”

      Kyllä tuokin kävis, mutta ei se ole parempi kuin pyrkiä siihen, että ajattelee kaikkia kauniina. Ei se ole sen huonompi kuin ajatella kaikkia rumana, ja pitää sitä hyvänä tai samantekevänä asiana.
      Mulla on ystävä jonka mielestä kukaan ei oo ruma, ja hän näkee kaikissa kaunista. Eikä hän arvota ketään ulkonän perusteella, hän yrittää ylipäänsä olla arvottamatta ketään minkään perusteella. Musta se on järkevä, mukava asenne.

      ”Vahvistamaton huhu kertoo, että Helen lopetti Ruman naisen päiväkirjan kirjoittamisen, kun sai poikaystävän. Oli tarina tosi tai ei, ovat sekä selitys että ihmisten halu uskoa siihen masentavia.

      Eikö meillä ole jo tarpeeksi monta tarinaa siitä, kuinka rumilus tekee tuhkimot?

      Nainen avaa nutturansa ja ottaa silmälasit pois päästään. Tadaa, yhtäkkiä hän on upea. Tosirakkaus näkee muodonmuutoksen ja ymmärtää vihdoin rakastua!”

      Mistä tuo oletus että Helen olisi muuttanut ulkonäköään? Jos tuo on tositarina, nii ehkä onkin niin että häneen ihastui tyyppi jonka mielestä Helen on kaunis, koska hänen mielestään Helenin näköiset tyypit ovat kauniita? Tai jospa se tyyppi ei piitannu asioista rumuus ja kauneus?

    8. MF (21.3.2018 kello: 16:24)

      Teksti täynnä ristiriitaisuuksia.

    9. Minä vaan (20.3.2018 kello: 21:41)

      Aivan järisyttävän hyvä kirjoitus. Olen pohtinut ihan samoja juttuja.

Ilmoitus
Ilmoitus