FAKTATUTKA: Onko hyväntekeväisyys mennyt pilalle?

MIKAEL MATTILA, teksti

123RF, kuva

HELSINGIN SANOMAT kirjoitti helmikuun lopulla Brother Christmas -nimellä tunnetun Ari Koposen hyväntekeväisyystoiminnan epäselvyyksistä. Yhdistyksen kirjanpidossa oli parantamisen varaa, ja Koposen lähettämät, alatyyliset yksityisviestit vuotivat julkisuuteen. Samoihin aikoihin Ylen MOT-ohjelmassa kerrottiin, miten Lotta Svärd Säätiön 80 miljoonan omaisuudesta vain murto-osa menee apua tarvitseville.
Heikommista huolta pitäminen on toimivan yhteiskunnan elinehto. Silti hyväntekeväisyyteen näyttää usein liittyvän epäämääräistä suhmurointia. Miksi?

HELSINGIN YLIOPISTON poliittisen historian tutkijatohtori Noora Kotilainen vastaa. Kotilainen on tutkinut etenkin kansainvälistä auttamista, mutta hän näkee yhtymäkohtia pienemmän mittakaavan hyväntekeväisyyteen.

”Kyllähän Brother Christmasin kaltaiset tapaukset karnevalisoivat auttamista”, Kotilainen sanoo.

Viime vuosikymmeninä niin sanotun humanitarismin näkyvyys ja painoarvo on vahvistunut. Siitä on tullut ison rahan bisnestä jonka keinovalikoima on moninaistunut. Humanitarismilla on viime vuosina perusteltu myös jopa sotilaallisia toimia. Karnevaalia touhusta tulee Kotilaisen mukaan silloin, kun avunannon yhteyteen keksitään oheisohjelmaa.

Lauluntekijä Bob Geldof järjesti aikoinaan Live Aid -jättikonsertin. Lastenklinikan Kummit lähtivät golfaamaan Teemu Selänne etunenässä, ja Ari Koponen pukeutui joulupukiksi.

”Auttajalla on aina tietty valta autettavaan. Modernit hyväntekohankkeet keräävät usein rahaa joihinkin tiettyihin kohteisiin, jotka pitää ennalta suunnitella houkutteleviksi. Tällöin auttamisen lähtökohta voi vääristyä ja noudattaa moraalisen kutsumuksen sijaan kapitalistisen talouden reunaehtoja.”

Lisäksi nykyhumanitarismissa huomio on usein itse auttajassa, Kotilainen sanoo.

”Kun lähetämme hyväntekeväisyyskampanjoiden kautta vuohia Afrikkaan tai leluja sairaille lapsille, ei eleen fokuksessa välttämättä ole hädänalainen toinen, vaan ’minä, hyvä kansalainen’. Auttamisesta tulee oman identiteetin rakentamista.”

EI HYVÄLTÄ kuulosta. Julkkikset paistattelevat viheriöillä, lahjoittavat ovat omahyväisiä, ja järjestöt säheltävät.
Joskus menneisyydessä puhuttiin vielä hyvinvointivaltiosta, joka kantaa huolen heikoimmistaan verovaroin. Ovatko korruptoituneet järjestöt ja hutiloivat sutkit korvanneet sen?

Ei aivan, Kotilainen sanoo.

Selvää hänestä kuitenkin on, että kun auttaminen siirtyy yksityisille ja markkinavetoisille toimijoille, lisääntyy riski valta-aseman väärinkäyttöön.
”Lisäksi karnevaalihyväntekeväisyys on arvaamatonta. Hyväntekijän täytyy keksiä aina uusia tempauksia, joilla pysyä näkyvillä huomiotaloudessa.”

TUTKIJASTA ON silti hyvä, että avunantajia on monenlaisia. Tärkeintä on kysyä, millä perustein kukin on liikkeellä. Tässä suhteessa perinteiset avustusjärjestöt tuntuvat töppäilyistään huolimatta luotettavammilta.

”Isojen järjestöjen toiminnassa on ehkä erilaista henkeä ja rutiinia kuin nopeasti perustetuilla, pienemmillä aktiiveilla. Niiden paljon parjattu byrokratia on olemassa väärinkäytösten minimointia varten.”

Hyväntekeväisyys ei myöskään ole vain laastari, jolla hoidetaan epätasa-arvon seurauksia, Kotilainen muistuttaa.

”Vastuullinen auttaja miettii myös, mistä köyhyys ja kärsimys johtuvat, ja miten niitä voi ehkäistä.”