Kolumnit
24.4.2018

Klassikkoni: Miksi oma musiikkimaku hävettää?

Petra Viitanen, teksti

OLIN 9-VUOTIAS, kun elämäni muuttui. Oli maaliskuinen iltapäivä, olin juuri tullut koulusta kotiin ja avannut The Voice -musiikkikanavan.

Bändin nimi oli Lovex. Se koostui parikymppisistä tamperelaisista, ja vei sydämeni. Yhtyeen ensimmäinen hittibiisi Guardian Angel tutustutti minut tamperelaiseen rockmusiikkiin, jota edustivat myös esimerkiksi Uniklubi ja Negative.

Valitettavasti aika oli sellainen, että erottuminen johti kiusaamiseen. Muut kuuntelivat radioiden tusinapoppia eivätkä ymmärtäneet, miksi halusin kuunnella samoja kappaleita yhä uudestaan ja uudestaan. Vietin loput peruskouluajastani enemmän tai vähemmän silmätikkuna. Yritin olla välittämättä asiasta.

Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin ihmisiin, jotka alkoivat kiertää kanssani keikoilla. Onneksemme alaikäisille järjestettiin runsaasti tapahtumia, joissa suosikkibändejämme oli mahdollista nähdä. Usein tapahtumissa oli myös runsaasti paikallisia pikkubändejä, joista esimerkiksi Suicide Love Boat jäi pysyvään kuunteluun.

 

VUOSIEN SAATOSSA bändit jäivät taustalle. Osittain sen takia, että yhtyeet jäivät pitkille tauoille, osittain kiusaamisesta koituneen häpeän takia. Arastelen edelleen kertoa millaista musiikkia kuuntelen. Tamperelaisbändit ovat vaihtuneet musikaaleihin ja satunnaisiin japanilaisiin biiseihin.

Kuinka noloa.

Tiedän, että häpeäni on aiheetonta. Jokaisella on oikeus kuunnella millaista musiikkia haluaa, oli se kuinka erikoista tahansa. Yksinkertainen ajatus, silti niin vaikea käsittää. Vaikka murrosikäisillä idiooteilla oli tarve purkaa pahaa oloaan, ei minulla ole syytä oireilla asiaa enää.

Ja sitä paitsi, hehän sitä paskaa musiikia kuuntelivat.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"
Ilmoitus
Ilmoitus