Kolumni: Jari Sillanpään huumekärystä saattaa seurata jotain hyvääkin

JARI SILLANPÄÄÄN metamfetamiinikäry on parasta, mitä suomalaiselle päihdekeskustelulle on tapahtunut pitkään aikaan. Tämä ei ole vitsailua, ilkeilyä tai ivaa. Tuhannet suomalaiset sympaattisuudellaan hurmannut viihdetaiteilija osoittaa, etteivät huumeongelmat ole ainoastaan syrjäytyneiden ja työttömien taakka.

Sillanpään kuuntelijajoukosta merkittävän osan muodostavat keski-ikäiset tai vanhemmat ihmiset. Heille huumeet ja niiden käyttökulttuuri on vieraampaa kuin nuorisolle. Kuvat aineista syntyvät koulumaailman pelottavasta valistuksesta tai Ewan McGregorista sukeltamassa Edinburghin paskaisimpaan klosettiin Trainspottingissa.

Sillanpää sai faninsa miettimään addiktiota. Hän on edelleen rakastettu halinalle. Ihminen, jolla on ongelma, ei pelkkä narkkari.

Kommenttipalstoilla Sillanpää on saanut osakseen paljon tukea. Hänelle on toivotettu pikaista paranemista. Häntä on kohdeltu kuin sairasta, ei rikollista.

Mutta entä, jos metamfetamiinia Suomeen olisi yrittänyt kuljettaa yhteiskunnan laitapuolta kulkeva stereotyyppinen narkkari? Monet Sillanpäätä tsempanneet taitaisivat kääntää selkänsä, vaikka hänen hätänsä olisi vähintään yhtä todellinen. Ehkä tämän keskustelun ansiosta yhä useampi näkee ihmisen hädässä rikollisen sijaan.

SUOMESSA ON aina osattu narkata, mutta usein sitä ei ole tiedostettu.

Sodasta amfetamiinikoukussa palanneet miehet nappailivat lääkkeitä, ja heroiinia sai apteekista, jos kurkunpäätä kutitti.

Ongelma on harvoin itse aine, vaan sietämättömältä tuntuva elämä, joista haetaan poispääsyä. Parasta valistusta on opettaa nuoret huolehtimaan itsestään niin fyysisesti kuin psyykkisesti, ei pelotella heitä. Lukioni terveystiedon sijainen opetti aikoinaan näin: ”Jos kokeilette psykedeelejä, älkää tehkö sitä yksin.”

Parempi näin kuin kertoa Jörö-Jukka-juttuja itseään hedelmän tapaan kuorivista huumehörhöistä.