Euroviisut ovat kevään parasta viihdettä – Ja samalla poliittinen näytelmä, jossa länsimaat kääntyvät Venäjää vastaan

Euroviisut on läpeensä poliittinen näytelmä, jossa kansainvälisiä jännitteitä ja konflikteja ratkotaan tuulikoneiden ja paljettien voimalla. Vuodesta toiseen eniten sydämentykytyksiä aiheuttaa yksi peluri. Mitä Venäjä keksii tällä kertaa?

ELLA PAIJA & LEENA PIHKALA, teksti

EMMI NIEMINEN, kuvitus

VENÄJÄN OSALLISTUMINEN Eurovision-laulukilpailuun näyttää noudattavan suomalaisen sukujuhlan kaavaa.

Kaikissa häissä ja kissanristiäisissä on se yksi öykkäröivä setä, jota ei tekisi mieli tavata, mutta joka on sovun nimissä pakko kutsua. Sedän takia tunnelma kiristyy jo alkumaljojen aikana. Jotain on illan mittaan varmasti tulossa, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä ja milloin. Jos sitä yrittää liikaa vältellä, se saattaa uhriutua tai sanoa rumasti. Ja kun setä lopulta avaa törkyturpansa, on olo oikeastaan helpottunut. Jaaha, tällaista tänä vuonna: homofobiaa ja äärioikeistolaista paatosta.

Onhan se kamalaa, mutta ainakin sitä voidaan yhdessä kauhistella. Ei kai sitä voi olla kutsumattakaan.

LAULUKARNEVAALIT OVAT  aina olleet poliittinen näytelmä.

Viisujen historia ulottuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin ne olivat keino jälleenrakentaa Euroopan sodissa murtunutta yhtenäisyyttä. Nykyään viisut ovat jokakeväinen massiivinen sirkus, johon osallistuu tänä vuonna 43 maata – niiden joukossa Venäjä, vuoden tauon jälkeen.

Venäjän osallistuminen Euroviisuihin ei aina ole ollut itsestäänselvää. Kylmän sodan aikaan Euroopassa oli kaksi kilpailevaa radioliittoa ja niillä kaksi kilpailevaa laulukilpailua: Euroviisut ja Intervision eli Sopotin laulukilpailu.

Nykymenoon verrattuna vanhat esitykset näyttävät pelkistetystä. Lavalla oli lähinnä laulajan karisma. Aina se ei oikein riittänyt, mutta paremmasta ei ollut tietoa. Abban läskipohjakengät ja sinfoniaorkesteri, näillä mentiin.

Kun Neuvostoliitto hajosi, viisuihin marssi yhtäkkiä valtava määrä uusia itänaapureita, joiden näyttävien esitysten viihteellisyyttä ja taipumusta äänestää toisiaan paheksuttiin lännessä.

Naapureiden suosimista on pyritty oikomaan eri tavoin: semifinaaleilla, joissa ei saakaan äänestää kuin samana päivänä kilpailevia maita tai puolueettomalla tai “puolueettomalla” tuomaristoilla.

On selvää, että entiset neuvostomaat äänestävät Venäjää. Diasporat ovat vahvoja.

VIISUJEN POLIITTISET juuret erottuvat vieläkin monin tavoin. Juonnot tehdään englanniksi ja ranskaksi. Viralliset valvojat ja suuret rahoittajamaat ovat länsieurooppalaisia.

Eikä kysymys ole vain maantieteestä. Kun viisut täyttivät pyöreitä vuosia, kutsuttiin samaan radioliittoon kuuluva Australia vierailemaan kisoihin. Vaikka etäisyys maahan oli maantieteellisesti suuri, se oli kulttuurillisesti tarpeeksi samanlainen tullakseen osaksi vakiokalustoa.
Itä on kutsuttu mukaan pidempään, mutta tunnelma ei ole sille kovin vieraanvarainen. Ehkä juuri siksi viisut ovat paikka, joissa kansallista identiteettiä länsimaalaistetaan.

Vuonna 2001 Viron pääministeri Mart Laar sanoi maansa laulaneen tiensä länteen ja pois neuvostovallan ikeestä. Viime vuonna Viron edustajat lauloivat ylpeästi itsestään: “This western type of woman, this western type of man.”

Liettua ilmaisi 2010 olevansa osa länttä, mutta tulevansa kaltoinkohdelluksi. Orwellilaiseen eläinten vallankumoukseen viitaten InCulto-yhtye lauloi “Yes sir, we are legal / We are not as legal as you / No Sir, we’re not equal no, though we are both from the EU”.

Kannanotot eivät aina pysy vain musiikillisina.

Liettuan asiantuntijaraati jätti vuonna 2015 Venäjän pisteittä. Yhteensä Venäjä siis sai Liettualta nolla pojoa, vaikka kansa äänesti Venäjän viisun kolmanneksi parhaaksi. Se oli täysin tavatonta. Samana vuonna Liettuan euroviisuesityksessä nähtiin peräti kaksi homopusua.

Meno on samanlaista myös Baltian ulkopuolella.

Helsingin viisuissa 2007 Ukrainaa edusti drag queen Verka Serduchka kappaleellaan Dancing Lasha Tumbai. Biisin nimi ei tarkoita millään kielellä mitään, mutta laulettuna se kuulostaa hieman samalta kuin Russia Goodbye. Kohu oli valmis, ja Verka tanssi hopea-asussa laulukilpailun toiselle sijalle.
Sotiessaan Venäjää vastaan 2009 Georgia yritti viisuihin kappaleella We Don’t Wanna Put In.

Luonnollisesti se oli Putin-vastaisuudessaan liian poliittinen ja tuli diskatuksi. Rauhansopimuksista huolimatta Georgiaa 2015 edustanut Nina Sublatti lauloi olevansa soturi, joka on ollut liian kauan vaarassa.

Aika kovaa kamaa entisiltä interviisulaisilta.

ISOIN KIVI Venäjän kengässä ei kuitenkaan ollut rajanaapuri, vaan Itävallan ehdokas vuosimallia 2014.

Conchita Wurst toi viisuihin voimaballadin, jossa hän nousi tuhkasta kuin Feenix. Kappale oli oikeastaan aika perinteinen, mutta sen esittäjä oli parrakas drag queen.

Mediassa arveltiin että Venäjä muodostuisi Wurstin voiton esteeksi. Samaan aikaan, kun Jeesusta muistuttava queer-jumalatar lauloi viisulavalla, Venäjällä touhotettiin niin kutsutun homopropagandalain kanssa. Viisut olivat jäädä esittämättä Venäjän televisiossa, koska Wurstin katsottiin loukkaavan perhearvoja. Venäjän mielestä viisut olivat varsinainen “Sodoman show” ja Conchita Wurst sairas ja luonnoton.

Överi reaktio sai lännen puolustuskannalle.

Conchita Wurstista tuli lännen maskotti, liberaali supersankari, joka soitti suvaitsevaisuuden torvea. Bond-tunnaria muistuttavasta viisusta tuli arvokamppailun tunnuskappale, vaikkei Wurstin todellinen luonto ollut meillekään aivan selvillä. Esimerkiksi kansanedustaja ja lääketieteen professori Sirpa Asko-Seljavaara ilmaisi huolestuneensa puistattavan parrakkaan naisen ilmiselvästä hormonihäiriöstä.

Conchita Wurstin voitettua Venäjä kyllästyi olemaan vieras. Se halusi isännäksi, joko viisuissa tai kokonaan uusissa interviisuissa, jonne kutsuttaisiin vain Keski-Aasian naapurimaat.

Kun Conchita Wurst kohotti palkintopokaalin, siitä uutisoitiin suvaitsevaisuuden voittona. Lännen katsottiin näyttävän Venäjälle kaapin paikan avaamalla sen ovet sepposen selälleen. Viisuja rakastavat seksuaalivähemmistöt olivat juuri sopiva retorinen ase, keppihevonen Venäjää vastaan.

Eikä uhosta huolimatta interviisuja tietenkään tullut.

CONCHITAN JÄLKEEN Wienissä 2015 Venäjää edusti Polina Gagarina kappaleella A Million Voices. Sen sanoma oli maailmaa syleilevää: Olemme erilaisia mutta samanarvoisia, yhdessä voitamme esteet, lässyn lässyn.

Kaksinaismoralismi oli ilmiselvää, oikeastaan törkeää. Yleisö nosti valtavat sateenkaariliput kameran eteen biisin ensimmäisessä kertosäkeessä. Vaikka livelähetyksessä vaihdettiin nopeasti muihin kameroihin, protesti ehti näkyville kotikatsomoihin.

Tilanne ei varmasti ollut miellyttävä Venäjän esiintyjälle. Vaikka kilpailija olisi valittu edustamaan lavalla koko kansaa, hän on siellä lopulta yksin. On eri asia tulla kutsutuksi poliittiseksi sätkynukeksi mediassa kuin yrittää vetää massiivinen show tuhansien buuauksien keskellä.

Yleisö möykkäsi joka kerta, kun Venäjä mainittiin. Polina Gagarina itki artisteille tarkoitetussa Green Roomissa, josta yleensä annetaan intoa tihkuvia haastatteluja.

Jopa juontajana toiminut Conchita Wurst puuttui yleisön käytökseen. ”Shame on you”, Wurst parahti. Gagarinalle Wurst sanoi kuulutuksessaan: “Olet uskomaton esiintyjä ja ansaitset olla johdossa.” Lausuntoa pidettiin kontroversiaalina. Vastahan Wurstia oli jauhettu Venäjän hampaissa. Miksi kiusaajan kaverille pitäisi olla kiva?

Gagarinalla meni kuitenkin hyvin. Tavallaan. A Million Voices oli viisuhistorian ainoa biisi, joka on saanut yli 300 pistettä ja jäänyt silti vaille voittoa.

Ehkä se jäi kytemään.

Vuoden 2016 kisat käytiin Ruotsissa. Venäjä lähetti Globenille täydellisen tuotteen: koirankeksejä myyvän komistuksen, Sergey Lazarevin, jonka kappale You Are The Only One oli tarttuva korvamato.

Interaktiivisiin visuaaleihin oli selvästi käytetty omaisuuksia. Lazarev kasvatti siivet, tanssi salamoissa ja lopulta rikkoi painovoiman rajat. Vastaavaa ei oltu nähty.

Biisi oli ilmiselvä ennakkosuosikki.

Ja olihan Lazarev lähes homomyönteinen, koska hän oli esiintynyt homobaareissa! Mutta ei hänkään ollut tarpeeksi hieno maskotti verhoilemaan Krimin miehityksen luomaa poliittista kriisiä.

VUONNA 2016 Tukholmassa venäläinen yleisö jättäytyi paraatipaikan seinäruusuiksi.

Paikan päällä olleen viisufani Sanna Seurujärven mukaan buuausta enää juuri kuulunut paikan päällä. Tunnelma oli katossa ja yhteishenki kansallismielisyyttä suurempaa. Ehkä syynä oli myös järjestäjien antamat ohjeet ja viestit. Televisiolähetyksessä käytettiin silti – kaiken varalta – buuauksen suodattavaa teknologiaa.

Ukrainan edustaja Jamala kuvaili 1944 -kappaleella Krimillä tapahtuneita neuvostomiehityksen aikaisia kauhuja, jotka olivat taas ajankohtaisia. Vuosiluku oli semanttinen keino, jolla poliittisuuden ja ajankohtaisuuden pystyi kiertämään menneiksi kaiuksi. Kappaleella oli myös muita ansiota, kuten kaavaa rikkova muoto, kaksikielisyys ja perinnesoittimet. Showssa Jamalan jaloista kasvoivat juuret, jotka olivat uhassa tulla katkotuksi. Hädän tunne välittyi.

Taidemusiikin paluu viisuihin, ylistettiin.

Sitä vasten Lazarevin täydellinen koreografia ja tsemppimeininki alkoivat näyttää irvokkailta.

Paikan päällä tunnelma oli silti katossa. Viisuetikettiin kuuluu itsestäänselvästi se, että kaikkia esityksiä kannustetaan tai vähintään katsotaan kohteliaasti.
Istumapaikoilla olleet venäläiset katsojat kuitenkin herättivät huomiota flegmaattisuudellaan. Penkissä istuttiin kuin kirkossa, kunnes oli kotimaan esityksen vuoro. Huutoa ja banderollien heilutusta kesti kolme minuuttia, sen jälkeen kannustajat palasivat apatiaan. Koostuiko tämä porukka edes viisufaneista vai propagandan statisteista?

Kun hermoja raastavassa pisteiden lasku saatiin päätökseen, venäläinen yleisö marssi ulos Globenilta, eikä jäänyt katsomaan viisut voittaneen Jamalan esitystä.

Lazarevkaan ei tullut pressitilaisuuteensa onnittelemaan voittajaa, kuten tapana on. Kyräilevä meininki vaikuttaa myös tosifaneihin.

“Koemme isoa ristiriitaa. Tänäkin vuonna olen jopa ahdistunut ja ärsyyntynyt siitä, että Venäjä yrittää ratsastaa toisenlaisella vähemmistöllä ja esittää marttyyrikorttia viime vuoden viisujen peruuntumisesta”, Seurujärvi pohtii.

Seurujärven mukaan Venäjä yrittää muuttaa lähestymistapaansa tilanteen mukaan, mutta pyrkimyksenä on aina voitto. Jamalaa äänestettiin varmasti myös siksi, että Venäjä ei voittaisi.

EUROVIISUILLA ON suuri fanikunta, josta iso siivu kuuluu seksuaalivähemmistöihin. Euroviisuyhteisössä jännitetään sitä, millaiseen maahan viisut menevät. Saako kaduilla kävellä rauhassa käsi kädessä rakkaansa kanssa, vai joutuuko siitä putkaan?

Norjassa kissan, tai oikeastaan koiran, pöydälle nosti Lisa Dillanin ja Hungry Heartsin kappale Laika, jonka lyriikoissa pääosassa on diskoa rakastava avaruuskoiratyttö, joka haluaa vain kävellä Moskovan kaduilla tyttöystävänsä kanssa. Kosmonauttikoira kuitenkin päätyy ilmakehään, jossa se katsoo sydän särkyneenä kuuta. Biisi ei päässyt Kiovan kisoihin, mutta siitä tuli välittömästi viisuväen suosikki.

Ukrainan viisuissa Kiovassa viime vuonna ei tarvittu buuausten suodattavaa teknologiaa. Ne olivat ne yhdet autuaat sukujuhlat, jotka setä jätti väliin.
Marttyyrimaisesti taktikoiden, tosin.

Venäjän edustajaksi oli valittu miehitetyn Krimin alueella aiemmin konsertoinut Julia Samoilova, jonka esiintyminen euroviisuissa tiedettiin mahdottomaksi, sillä Samoilovalla oli maahantulokielto. Pyörätuolissa istuva Samoilova oli täydellinen ase. Estynyt esiintymään ja vieläpä pyörätuolissa, se vasta olisi länkkäreistä sympaattista ja säälittävää!

Mutta juonen läpi nähtiin.

Samoilovan valinta oli tehty täysin ilman karsintoja. Esiintymiseen liittyviä järjestelyjä ei ollut tehty ollenkaan: Venäjä ei ollut varannut delegaatiolleen yhtään hotellihuonetta.

Venäjä ei siis edes yrittänyt saapua, mutta syytti muita siitä, ettei päässyt paikalle.

Ukraina tarjosi Venäjälle mahdollisuutta osallistua viisuihin videolinkin kautta. Ei kelvannut. Venkslaus oli pelkkää teatteria. Syyt saattoivat olla osin sisäpoliittiset. Ukrainasta oli näytetty vuosikausia propagandaa, johon iloiset laulujuhlat eivät istuisi, Jamalasta nyt puhumattakaan.

Tänä vuonna leikki jatkuu, kun Samoilova nousee lopulta lavalle. Temppuilun terävin kärki on kuitenkin kulunut vuodessa. Jäljellä on lähinnä kiusallisuutta ja surua. Miten se Venäjä onkin tuollainen? Kuin setämies joka nuokkuu yksin sammumispisteessä. Tekisi mieli mennä laittamaan viltti ympärille. Mutta sitten kun menee, koura tarraa pakaraan.

JULIA SAMOILOVAN kappale on tänä vuonna on nimeltään I won’t break. Mitäänsanomattoman ja muovisen poplaulun virallisella videolla on Youtubessa 18 tuhatta alapeukutusta. Kappaleen kertosäe vedetään maaliin taustalaulajien avulla ja videon lopussa laulajattaren pyörätuoli on kömpelösti naamioitu vuoreksi. Venäjänkielisten kommenttien perusteella edes kotikenttä ei vaikuta välittävän edustuskappaleesta.

Yskiikö Venäjän viihdekoneisto? Vai voiko tällä muka menestyä?

Lähes varmaa on se, että Venäjä tulee olemaan tänäkin vuonna euroviisujen finaalissa. Epäselvää on se, miksi ja kenen äänillä. Sijoitus finaalissa tulee olemaan heikoin aikoihin, länsi näkee propagandan läpi, eikä itää kiinnosta pokkuroida.

Suurin syy huonoon menestykseen tulee olemaan yksinkertaisesti se, että kappale on niin tylsä, ettei se jaksa kiinnostaa edes edellisvuotena loppuunkäsitellyn, kädenlämpimän kohun kanssa. Conchitan ja Jamalan veroiset vastavoimat puuttuvat.

Venäjän temppuilu ärsyttää, mutta sen sulkeminen viisujen ulkopuolelle olisi epäreilua ja jopa vaarallista riidan haastamista.

Avoin kannanotto on viisuissa kiellettyä, mutta alkaa olla aika keskustella siitä, miten rauhan nimissä perustettu kilpailu promoaa sotivaa valtiota.
Valtiota, joka kohtelee viisujen ulkopuolella vammaisia asukkaitaan kuin roskaa. Valtiota, joka tänäkin vuonna aikoo sensuroida yhden viisumusavideon homopusun ja ylläpitää homojen keskitysleirejä Tsetseniassa.

Sen peittämiseen ei riitä mikään määrä paljettisadetta.