Kolumnit
11.5.2018

Klassikkoni: Sanaton viestintä ärsyttää aamubussissa – Miten vaikeaa voi olla sanoa ”mä jäisin tässä pois”?

Iida Ahonen, teksti

TAPAHTUMAPAIKKA: aamuinen ruuhkabussi.

Vierustoveri alkaa liikehtiä levottomasti ja vetää suurieleisesti hanskoja käteen. Reppu heilahtaa vaivihkaa olalle. Polvet käännähtävät omiani kohti ja aiheuttavat kiusallisen ihokontaktin kahden tuntemattoman välillä.

Paljon asioita ehtii tapahtua hetkeä ennen bussin tuloa pysäkille, mutta aikaa ei näköjään ole tarpeeksi suun avaamiseen ja neljän yksinkertaisen sanan muodostamiseen:

”Mä jäisin tässä pois.”

 

YMMÄRRÄN TOKI nonverbaalista viestintää, mutta vanhalla kunnon sanallistamisella tilanne yksinkertaistuisi. Ihmiset kommunikoivat sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa enemmän kuin koskaan ennen, mutta mihin on kadonnut uskallus avata suu niissä tilanteissa, joissa täytyy huomauttaa tai pyytää jotain?

Se ei vaadi erityistä rohkeutta, eikä kukaan vaadi yhtä lausetta pidempää keskustelua. Harva jaksaa sitä, että tuntematon vierustoveri aloittaa koko junamatkan kestävän juttutuokion, mutta miksi sekin tuntuu olevan monille helpompaa kuin yksinkertaisen pyynnön esittäminen asiallisesti ja silmiin katsoen?

Pienet huomaavaisuuden hetket sitä paitsi ilahduttavat ihmisiä enemmän kuin tunkeileva kyselytunti.

Jatkan siis hiljaista vallankumoustani: odotan sanallisia pyyntöjä ja jätän aktiivisesti huomiotta typerät sanattomat joukkoliikennekäyttäytymisen muodot, jotka kaikkien muka pitäisi ymmärtää.

Avoin joukkoliikennekommunikaatio parantaa kaikkien elämänlaatua.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"

Lukijoiden kommentit

    1. Topi (18.5.2018 kello: 13:12)

      Oma yleisemmän tason havainto on, että Suomessa vieraiden ihmisten kanssa puhumista ohjaa sellainen sääntö, että sanottavasta pitää suoraan ilmetä, miksi se on hyvä tai tarpeellista sanoa. On ok kysyä ”paljonko kello on?” tai ”milloin bussi tulee?” tai montaa muuta tällaista asiaa. Pahin mahdollinen varmaan olisi bussipysäkillä täysin puskista heitetty hyväntuulinen ”Moi, mitä kuuluu?”.

      Olen samaa mieltä siitä, että sanallisen kommunikaatioyhteyden avaaminen usein rentouttaa molempia osapuolia ja helpottaa elämää, mutta en oikein kannata sitä, että pyrkii pakottamaan toisia verbalisointiin jättämällä tahallaan sanallisen viestinnän huomiotta. Ajattele jos istun käytäväpaikalla ja vieressäni oleva ujo tyttö vetää lapaset käteen, nostaa laukun syliin ja niin edelleen, sehän on tavallaan moukkamaista tai tylyä antaa toisen kärvistellä tai pakottaa kuivin suin jotain sanomaan ja ikään kuin ”vaatimaan itselleen tilaa”.

      Jos tällaisten tilanteiden tukaluus ja verbalisoinnin korkea kynnys ärsyttää tai säälittää, minusta parempi olisi silloin itse kysyä ”Meinaatsä jäädä kohta pois?” tai jotain vastaavaa. Se ehkä voisi jättää hyvän mielen tai jollain tavalla purkaa tilanteeseen kasvanutta jännitystä.

Ilmoitus
Ilmoitus