Kolumni: Vahva ja itsenäinenkin nainen voi joskus olla ihan hajalla

VAHVOJEN NAISTEN hehkutus on ihanaa. Ja samalla kamalaa.

Vahvuudesta on tullut uusi normaali. Jokaisen naisen täytyy olla strong, independent woman – vahva ja itsenäinen. Miesten normistoon henkinen ja fyysinen vahvuus kuuluu edelleen itsestään selvänä, vaikka myös miesten oikeudesta itkeä ja ilmaista tunteitaan on onneksi alettu keskustella.

Samalla vahvuuden ajatus tuntuu luikerrelleen miesten normistosta myös naisille. Heikon ja tunteellisen naisen kliseetä vastaan taistelu on ajautunut siihen, että heikkoutta vältellään naisten kesken vähintään yhtä tiukasti kuin keskimääräisillä moottoripyörämessuilla.

ON UPEAA, että naisille annetaan tilaa olla vahvoja ja äänekkäitä, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että heikkous tai tunteiden näyttäminen olisi väärin.

Jouduin itse kasvokkain vahvuuden normin kanssa erottuani. Erolle varattu suruaika tuntuu olevan kovin lyhyt. Nykyaikainen nainen ei itke Bridget Jones -tyyliin jäätelön kanssa, vaan painuu salille ja nauttii elämästään sinkkuna.

Päättyneen parisuhteen ja omista unelmista luopumisen sureminen tuntuu väärältä tavalta erota. Ikävöinnistä kertominen tuntuu kiusalliselta. Itkeminen on niin ysäriä. Helpompaa on haukkua entinen poikaystävä, heittää pari näin on parempi -lainia ja ottaa itseään niskasta kiinni.

PAHIMMILLAAN VAHVUUDEN ihannointi johtaa siihen, että surua ei voi purkaa. Sille ei ole aikaa eikä paikkaa. Silloin se jää jumiin ja saattaa aiheuttaa pitkän aikavälin ongelmia.

Käsittelemättömät tunteet eivät ikävä kyllä katoa mihinkään, vaan ponnahtavat esille kummallisissa paikoissa, esimerkiksi seuraavassa parisuhteessa.

On hienoa olla vahva ja itsenäinen. Silti vielä vaikeammalta tuntuu myöntää olevansa hajalla, surullinen ja itkevänsä iltaisin entisen kumppanin kuva mielessä. Surulle pitäisi pystyä antamaan sukupuolesta riippumatta sen vaatima tila.

Olemalla välillä heikko on helpompaa olla oikeasti vahva – eikä vain esittää sellaista.