Japanilaisesta kulttuurista on tullut salonkikelpoista, mutta jokin ”animeroskassa” edelleen hävettää – Miksi?

Irtonaisia ruumiinosia ja painovoimaa uhmaavia tissejä. Henkeäsalpaavia piirroksia ja koskettavia tarinoita. Mielikuvat japanilaisesta animaatiosta vaihtelevat, mutta onko animen harrastaminen edelleen jotenkin noloa?

PETRA VIITANEN, teksti
TAINA KOSKINEN, kuvitus

ZOMBIT OVAT hyökänneet lukioon.

Kaksi koulupukuista tyttöä juoksee karkuun käsi kädessä – ja rinnat luonnottomasti hölskyen. Samalla he vannovat selviävänsä yhdessä. Portaikon kohdalla yksi zombeista tarttuu toista tyttöä jalasta ja vetää hänet alas. Tyttö katsoo silmät kyynelissä ystäväänsä, joka huutaa päästämään irti ja riuhtaisee kätensä pois. Zombit peittävät portaikossa makaavan tytön, jonka hame on paljastanut keltaiset pikkuhousut. Verta lentää paljaille reisille, kun zombit raatelevat tytön kuoliaaksi. Ystävän kohtalo on samanlainen.

Tätähän anime on.

Silmitöntä väkivaltaa, jossa veri lentää ja ruumiit halkeilevat kappaleiksi ilman sen kummempaa häveliäisyyttä. Avonaisia paitoja ja liian lyhyitä hameita, jotka eivät jätä mitään arvailujen varaan. Pikkutyttöjä, jotka puhuvat kimeällä äänellä kissakorvat päässä.

ONNEKSI STEREOTYPIA on vain stereotypia.

Pohjimmiltaan anime on japanilaista animaatiota, jonka genrevalikoima on laaja. Stereotyyppisten piirteiden lisäksi animessa on kyse paljon muustakin, ja vähitellen sen ovat huomanneet muutkin kuin intohimoisimmat animeharrastajat.

Finnkinon teattereihin voi mennä katsomaan anime-elokuvia, ja kritiikeissä niille satelee tähtiä. Esimerkiksi Aamulehti antoi Naapurini Totorolle viisi tähteä. Yle esitti hiljattain kanavallaan Oscar-palkitun klassikon Henkien Kätkemä, ja Twitter-kansa tulistui, kun tekstitykset eivät toimineet.

Anime lähtee lapsesta hakkaamalla -vitsi on tietenkin vain vitsi, mutta hieman ylianalysoiden lausahduksen taustalta löytyy erikoinen maailmankuva: ikään kuin jonkin kulttuurin kuluttaminen olisi niin noloa, että se oikeuttaa väkivaltaan.

Mediassa on käsitelty japanilaista popkulttuuria vaihtelevalla menestyksellä viimeisten vuosikymmenten aikana. Välillä ihmetellään, miksi aikuiset ihmiset haluavat katsella piirrettyjä, toisinaan kehotetaan katsomaan erittäin hienoja japanilaisia animaatioelokuvia. Miksi osa animesta on arvostettua taidetta, mutta loput pitäisi hävittää maailmasta?

EHKÄPÄ TUNNETUIMPIA anime-elokuvaklassikoita ovat Naapurini Totoro ja Henkien Kätkemä. Niiden taustalla on vuonna 1985 alkunsa saanut japanilainen animaatiostudio Studio Ghibli, jonka perustivat Hayao Miyazaki, Isao Takahata ja Toshio Suzuki.

Studio on tuottanut myös esimerkiksi elokuvat Liikkuva Linna, Tulikärpästen hauta ja Prinsessa Mononoke. Henkien kätkemä voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2003. Lisäksi elokuvat ovat saaneet sekä kansainvälisiä että japanilaisia palkintoehdokkuuksia.

“Studio Ghibli on kansainvälinen brändi”, kertoo väitöskirjatutkija Anna Rantasila Tampereen yliopistosta.

Rantasila on ollut tutkimusapulaisena Katja Valaskiven vuonna 2009 valmistuneessa Pokémonin perilliset -tutkimuksessa, toiminut Desucon-tapahtuman tiedotusvastaavana ja tutkii väitöskirjassaan Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden uutisointia Suomessa ja maailmalla. Kandintyössään hän tutki Helsingin Sanomien uutisointia japanilaisen popkulttuurin harrastajista. Yksi tulos oli, että harrastajat puhuivat harrastuksestaan häpeillen.

STUDIO GHIBLIN elokuvien suosiota selittävät esimerkiksi niiden monipuoliset hahmot, visuaalinen kerronta ja taitava todellisuuden ja fantasian yhdisteleminen.

“Ei Ghibli välttämättä ole korkeakulttuuria, mutta se on populaarikulttuuria, jonka kaikki tunnistavat samalla tavalla kuin Disneyn”, Rantasila sanoo.

Suomessa Ghiblin elokuvia on esitetty 1990-luvulta asti. Erityisesti Henkien kätkemä edesauttoi tuomaan japanilaista popkulttuuria esille valtavirrassa ja teki animesta ja mangasta “trendikästä ja coolia”. Jo aiemmin se oli ollut eräänlaisena bubbling under-alakulttuurina erityisesti scifi- ja fantasiaharrastajien piireissä.

Suomessa animesta tulee helposti mieleen Pokémon, Digimon ja muut lastenohjelmat, mutta todellisuudessa suurin osa animesta tehdään vähintään teini-ikäisille katsojille.

VIIME VUODEN loppupuolella Helsingin Sanomat kirjoitti japanilaisesta idolikulttuurista, “joka vihjailee nuorten tyttöjen seksuaalisuudella.”

Jutussa kerrottiin tamperelaissiskoksista, jotka lähtivät idoleiksi Japaniin. Siskosten kokemusten lisäksi jutussa kirjoitettiin siitä, miten erityisesti japanilaismiehet ihannoivat idoleita.

2000-luvun alkupuolella animesarjat sekä mangat herättivät keskustelua jopa eduskuntatasolla, sillä niissä tulkittiin olevan lapsille sopimatonta sisältöä.

Esimerkiksi kansanedustaja Päivi Räsänen teki lakialoitteen rikoslain muuttamisesta niin, että lapsipornografinen materiaali koskisi myös äänitteitä ja piirrettyä lapsipornoa.

Esimerkkinä Räsänen mainitsi “ilmeistä lapsipornoa sisältävän sarjakuvan Dragon Ball.”

(Dragon Ball on nuorille suunnattu fantasiasarja, jossa seurataan päähenkilö Son Gokun sekä hänen ystäviensä seikkailuja.)

Kohun jälkimainingeissa sarja vedettiin hetkeksi pois myynnistä, mutta palautettiin myyntiin myöhemmin ikärajasuosituksella K12.

“Suomessa usein ajatellaan, että animaatiot ja sarjakuvat ovat lastenkulttuuria”, Rantasila sanoo.

SUURIN OSA Suomessa esitetyistä animesarjoista onkin ollut nimenomaan lapsille suunnattuja, kuten esimerkiksi Pokémon, Digimon ja Hamtaro. Todellisuudessa suurin osa animesta tehdään vähintään teini-ikäisille katsojille.

Sarjoissa voidaan käsitellä hyvin synkkiä aiheita, kuten ihmisyyden pimeitä puolia, terrorismia ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Esimerkiksi Violet Evergardenissa pohditaan sodan jälkeistä rauhan rakennusta ja sitä, mitä konfliktista jää jäljelle aseiden vaiettua.

Synkkyys on yksi syy siihen, miksi televisioanime aiheuttaa eräänlaista vierauden tunnetta suomalaisille katsojille.

TOINEN TYYPILLINEN stereotypia on ajatus siitä, että anime on pornografista materiaalia. Hameiden alta vilkkuvat pikkuhousut, ja lukuisilla hahmoilla on ylikorostetun isot rinnat, joita ei ole turhan suurilla vaatteilla peitelty. Alastomuus ja seksuaalissävytteiset tilanteet ovat tavallisia.

Rantasila kertoo, kuinka yliopiston fuksi-illassa oli erehtynyt kertomaan tykkäävänsä animesta.

“Reaktiona ihmiset kysyivät, että ‘ai sä tykkäät katsoa sitä outoa pornoa?’ No en itseasiassa, mutta jos se on sun käsitys asiasta, niin okei. Pidä se!” Rantasila sanoo huvittuneena.

Myös Aviisissa on pohdittu animetissien syvintä olemusta. Lehden (1/16) kansikuvassa oli valtavat tissit, ja jutussa kuvailtiin tarkasti miten rinnat animessa toimivat, ja mikä seksualisoinnin merkitys on japanilaisessa popkulttuurissa.

RANTASILAN MUKAAN anime on helppo lokeroida ultraväkivaltaiseksi ja oudolla tavalla seksuaaliseksi. Se on silmiinpistävän outoa, ja siksi sitä on helppo “dissata”, Rantasila selittää.

Rantasila nostaa esille stereotyyppisen kuvan harrastajista. 1980–2000-luvuilla stereotyyppinen animen ja mangan harrastaja oli luonnontieteitä tai insinööritieteitä opiskeleva nuori mies paksujen silmälasien ja kainaloihin asti vedettyjen farkkujen kanssa. 2000-luvun puolesta välistä alkaen stereotyyppinen harrastaja on taas ollut värikkäisiin vaatteisiin pukeutuva “hyperaktiivinen” teinityttö.

“Stereotypiat ovat erilaisia, mutta molemmat ovat valtavirtakulttuurissa halveksettavia eri syistä”, Rantasila toteaa.

Vaikka nörttikulttuurista on tullut “sosiaalisesti hyväksytympää”, liittyy siihen kulttuurisia hierarkioita, joita pidetään yllä tietoisesti tai itseironisesti. Rantasila kertoo ystävistään, jotka tarkoituksella kertovat katsovansa “kiinalaisia pikkutyttöpiirrettyjä”.

“Onhan tämä tavallaan itseään ruokkiva ilmiö, kertoa olevansa animeroskaa”, Rantasila sanoo.

Japanilaista kulttuuria harrastava tutkija Anna Rantasila ei enää jaksa hävetä harrastuksiaan.

“ANIMEROSKA” EI ole piirre, jonka ihmiset välttämättä haluavat tuoda itsensä esille.

Internetin keskustelupalstoilta, kuten Aniki.fi-foorumilla ja Demi.fi-sivustolla, löytyy useita keskusteluketjuja siitä, hävettääkö animen katselu. Monissa vastauksissa tuodaan esille se, että harrastus ei sinänsä hävetä, mutta siitä ei kerro, ellei asiasta erityisesti kysytä.

“Anime alkaa olla jo niin kasuaali harrastus, kun netflixit yms, että se “nolous” tulee aika pitkälti vaan siitä miten asian esittää”, kirjoittaa eräs harrastaja Jodelissa.

Toisissa vastauksissa esimerkiksi Aniki.fi-foorumilla tuodaan esille “rasittavat ernuteinit”, jotka pilaavat kaikkien harrastajien maineen.

“Sosiaalista pelisilmää se vaatii. Ehkä konservatiivisessa seurassa ei kannata kertoa boys’ love -sarjakuvien iloista, ellei sitten halua aiheuttaa närkästystä”, Rantasila naurahtaa.

Boys’ love -sarjakuvilla Rantasila tarkoittaa teoksia, joissa käsitellään kahden miespuolisen henkilön välistä rakkautta. Usein näissä teoksissa on myös seksuaalista sisältöä.

YLEISESTI AJATELLEN käyttäytyminen riippuu sekä yksilöstä että tilanteesta. Rantasilan mukaan harrastajia löytyy kaikkialta, ja mediassa on yritetty rikkoa stereotyyppistä kuvaa japanilaisen populaarikulttuurin harrastajasta.

“On yritetty tuoda esille se, että ihmiset voivat harrastaa animea ja mangaa, ja olla silti täysin yhteiskuntakelpoisia ihmisiä.”

Häpeä kuluttaa paljon energiaa, siksi Rantasilan mielestä olisi parempi, jos ihmiset häpeäisivät itseään vähemmän.

“En jaksa tässä vaiheessa enää hävetä harrastuksiani”, hän toteaa.

SEKÄ INTERNETISTÄ että Rantasilan puheista saa sen käsityksen, että viime aikoina japanilaisesta populaarikulttuurista on tullut normaalimpi harrastus. Netflix on ottanut valikoimiinsa animesarjoja, jotka on tekstitetty suomeksi. Anime ei ole enää vain outo alakulttuuri.

“Tuntuu, että ikäisilleni ja nuoremmille anime on sellainen ‘aijaa, sä tykkäät animesta ja mä tykkään pelata Overwatchia, seuraava puheenaihe.’ Riippuu siitä, tietävätkö ihmiset, että anime on jonkinlainen juttu”, Rantasila sanoo.

Hän kertoo istuneensa illallisella ruotsalaisen kollegansa seurassa, joka totesi, että ruotsalaiset ovat niin normaaleja verrattuna suomalaisiin.

“Hän sanoi ihailevansa suomalaisia, koska jaksamme olla vapautuneesti outoja. Kaikki on niin suhteellista.”