Rasistisia sitsilauluja, blackface fuksiaisissa ja tissikuvia ainejärjestölehdessä – Pitääkö kaikki ottaa niin vakavasti?

Opiskelijakulttuuri etsii nyt kuumeisesti sopivuuden rajoja. Se on vuosikymmenten alisuorittamisen jälkeen tervetullutta, mutta voi hyvä luoja miten rasittavaa niiden etsintöjen seuraaminen voi olla. 

TUIJA SILTAMÄKI, teksti
123rf, kuvitus

AIKA AJOIN tänne Aviisin toimitukseen tupsahtaa juttuvinkki jos toinenkin. Usein ne liittyvät tavalla tai toisella arkiseen yliopistomaailmaan: Kuka tärveli Super Uni World -julisteen, miksi kahvi maksaa eri kampuksilla eri verran. Jatkuvaa selvitystä kaipaa myös Aviisin juttujen taso.

Viimeisen puolen vuoden aikana juttuvinkit ovat usein liittyneet tavalla tai toisella yhdenvertaisuuteen ja sen toteutumisen ongelmiin opiskelijatoiminnassa.

On vinkattu esimerkiksi siitä, että Koneenrakentajakillan julkaisussa eräs hallituslainen mainitsee killan lempiesineekseen “kiltaneekerin” ja siitä, että puheviestinnän opiskelijoiden r.etu-nimisen ainejärjestölehden nimeä voidaan pitää lyhenteenä retardista ja siten vammaisia syrjivänä.

Oma lukunsa on tietenkin Jodel ja muut sosiaalisen median kanavat, joita pitkin huhut rasistisista lauluista ja muista typeryyksistä leviävät toimituksen tietoon. Tätä kirjoittaessani Tampereen yliopiston kanavalla keskustellaan kuumeisesti siitä, voiko missään tilanteessa olla “okei”, että sitsilaulussa on “n-sana”.

VIIME SYKSYNÄ alkanut #metoo-kampanja on järisyttänyt läntistä maailmaa. Yhdysvalloissa kohun keskipiste on tuottaja Harvey Weinstein, jota kymmenet naiset ovat syyttäneet ahdistelusta. Weinstein erotettiin oman yhtiönsä johdosta ja muutamasta muustakin kokoonpanosta.

Asiat ovat eskaloituneet myös länsinaapurissamme. Siellä myrskyn silmässä on Ruotsin Akatemia, kuninkaan suojelema korkean profiilin kulttuurielin. Akatemian tunnetuin tehtävä on Nobel-palkinnon jakaminen.

Marraskuussa Dagens Nyheter julkaisi jutun, jossa 18 naista syytti kulttuurinäyttämö Forumin johtajaa Jean-Claude Arnault’a ahdistelusta. Skandaali on paisunut kuin pullataikina, ja huhtikuussa mielenilmauksessa vaadittiin jo koko akatemian eroa. Sen toimintaedellytykset ja jopa tulevaisuus ovat nyt vaakalaudalla (HS 15.4.).

Suomessa roviot ovat roihunneet pienemmällä liekillä, mutta päitä on pudonnut meilläkin. Törkeyksiään ovat saaneet julkisesti selitellä esimerkiksi ohjaajat Aku Louhimies ja Lauri Törhönen. Paljon julkisuutta on saanut myös sittemmin potkut saanut Kallion lukion opettaja, jonka uutisoitiin lähennelleen kymmeniä oppilaitaan.

Aviisissakin tartuttiin syksyllä aiheeseen.

Kysyimme ainejärjestöiltä ja yliopistolta, millaisia toimintamalleja niillä on seksuaalisen häirinnän varalle. Selvisi, että kyselyyn vastanneista 26 järjestöstä vain seitsemän oli määritellyt toimintatavat seksuaalisen häirinnän varalle. Joillekin järjestöille häirintä tuli yllätyksenä. Psykologian opiskelijoiden ainejärjestön Cortexin riveissä oli jäseniä, jotka olivat pitäneet erästä fuksiaisrastia seksuaalisena häirintänä. Rastilla suoritettiin suihinotto banaanille.

Merkittävää #metoo-paljastuksissa on ollut se, että ne ovat muuttaneet tapaa, jolla seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta puhutaan. Uhreja ei syyllistetä vaan kuunnellaan. Asiat otetaan tosissaan.

Monen mielestä vähän liiankin.

VIIMEISEN VUODEN aikana sopivan ja sopimattoman käytöksen rajoja on haettu kuumeisesti myös opiskelijamaailmassa.

Maaliskuussa Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkäri raportoi sitseistä, joilla oli laulettu sitsilaulu, jonka lisäsäkeistössä sanottiin neekeri. Lisäksi yksi sitsaaja oli maalannut naamansa mustaksi. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta tuomitsi rasismin ja pyysi anteeksi, että myös sen omilla vuosijuhlasitseillä oli laulettu sama Paha Säkeistö.

Helmikuussa Aallon ylioppilaslehti Aino kertoi Aallon kauppatieteiden ylioppilaiden toimistoapprosta.

Teema oli brittiläinen imperiumi ja siirtomaat, ja ohjelmaan kuului muun muassa keksiä “mahdollisimman rasistinen ja paska vitsi”.

Syyskuussa Helsingin ylioppilaslehti Ylioppilaslehti uutisoi toteuttamastaan kyselystä, jossa joka kymmenes fuksiaisiin osallistunut kertoi kokeneensa tai todistaneensa häirintää fuksiaisissa.

Aviisissa ei ole tähän mennessä juuri etsitty sopivuuden rajoja.

Emme soittaneet puheviestijöiden ainejärjestölle ja kysyneet, vihaatteko te vammaisia. Emme myöskään ole haravoineet kaikkia teekkareiden kiltalehtiä ja sitsilauluja rasismin varalta emmekä piiloutuneet vappuna pusikkoihin salakuuntelemaan, lauletaanko Teekkarihymniä uusilla vai vanhoilla sanoilla.

Ovatko neekerilaulut sitten niin hauskoja, ettei niitä ole syytä kritisoida? Eivät.

Onko rasistista maalata itselleen sitseihin blackface? Kyllä.

Mutta onko näiden tapausten käsitteleminen julkisesti tarpeellista? En tiedä.

SYYSKUUSSA 2015 kohahti.

Kolme Helsingin yliopiston ainejärjestöä päätti järjestää fuksiaiset. Teemaksi valittiin pakolaiset, olihan aihe “pinnalla”.

Suomeen saapui samana vuonna ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, yli 32 000 ihmistä. Maailmanlaajuisesti käsillä oli suurin pakolaiskriisi sitten toisen maailmansodan. Tuhannet ylittivät Välimeren paremman elämän toivossa. Uppoavista lautoista ja rannalla lojuvista ruumiista tuli jokapäiväistä uutiskuvastoa.

Tätä taustaa vasten pakolaisfuksiaiset vaikuttivat kieltämättä hyvin mauttomilta. “Ettekö ymmärrä, miten loukkaava tällainen on”, internetissä kirjoitettiin.

Sitten tapahtumat alkoivat vyöryä. Ensin paikalle porhalsi Iltalehti, sitten Hesari. ”Pakolaisfuksiaiset herättivät raivoa”, Iltalehti otsikoi. Kohusta tuli massiivinen. Lopulta teema vaihdettiin ihan tavalliseksi rastisuunnistukseksi.

Pakolaisfuksiaiset eivät olleet ensimmäiset eivätkä edes törkeimmät akateemiset juhlat. Poikkeukselliset niistä teki se, että niistä tehtiin julkiset. Tavallaan se muutti pelin sääntöjä. Ennen pakolaisfuksiaisia ei olisi tullut mieleenkään, että joku onneton bilevastaava voisi joutua selittelemään tekemisiään valtakunnallisissa medioissa. Opiskelijatapahtumat kuuluivat selvästi yksityisen piiriin.

Edelleen tuntuu kohtuuttomalta, että kaikkien opiskelijatapahtumien pitäisi kaikilta osiltaan kestää julkista läpivalaisua, mutta ei voi olla ninkään, että opiskelijamaailma on jokin villi länsi, jossa mitkään yleiset ihmisarvon tai yhdenvertaisuuden periaatteet eivät päde.

Mitä pienempiin yksiköihin mennään, sitä hankalampaa rajanvedosta tulee. Pienet ainejärjestöt ovat kuin kaveriporukoita ja toimivat sen mukaisesti. Niillä on yhdistys-tittelin takia virallinen konteksti, mutta harvemmin sitä baarissa rymytessä tulee ajateltua, miten tämä toiminta edistää yhdistyksen arvojen toteutumista.

Ja nyt voimme kaikki hiljentyä kuvittelemaan, miltä oman ainejärjestömme örvellykset näyttäisivät Iltalehden etusivulla.

JÄRJESTÖT JA KILLAT eivät kuitenkaan ole vain kaveriporukoita. Ne ovat juridisesti määritellen yhdistyksiä, jotka saavat toiminnalleen tukea eli rahaa ylioppilaskunnalta, joka rahoittaa oman toimintansa jäsenmaksuilla. Jos toiminta rikkoo lakia tai ylioppilaskunnan tarkoitusta, arvoja ja sääntöjä, yhdistysasema voidaan evätä.

Niin kävi viime vuonna Helsingissä, jossa yliopilaskunta lakkautti “herrasmieskulttuuria” edistävän MIKS-yhdistyksen tuet. Viimeinen niitti oli vuonna 2016 hallituksessa istunut “tuhka- ja juutalaisasioiden ministeri”.

Tampereella vastaavia tapauksia ei viime vuosina ole ollut, tai ainakaan ne eivät ole Tamylle asti kantautuneet. Tukia ei Tamyn pääsihteerin Sanni Pietilän mukaan ole tällä perusteella evätty. Kaikkien Tamyn piirissä toimivien järjestöjen toiminta tarkistetaan toiminta-avustusten myöntämisen yhteydessä. Vuonna 2018 tiedekunta- ja ainejärjestöjä tuettiin lähes 29 000 eurolla ja harrasteyhdistyksiä noin 10 000 eurolla.

TARKOITUS EI ollut loukata ketään.

Niin on tapana sanoa, kun jää kiinni jostain typeryydestä. Usein se on epäilemättä tottakin. Olisi hölmöä kuvitella, että jokainen joskus rasistiselle vitsille naurahtanut tavoittelisi valkoisten ylivaltaa. Sanoilla ja teoilla on merkitystä, mutta kuinka paljon?

Olen itsekin osallistunut lääketieteen opiskelijoiden järjestämille “spurgusitseille”, juonut “perinteikkäässä” opiskelutapahtumassa lähes ämpärillisen kaljaa ja heilunut puolialasti puistossa valtava kumigenitaali kourassa. Kaikille tapauksille on yhteistä se, että toiminnan mielekkyys on alkanut tuntua kyseenalaiselta vasta myöhemmin.

Kerroin sitseistä ystävälleni, joka vastasi suurin piirtein niin, että on oksettavaa, miten äärimmäisen etuoikeutetut eliittikakarat larppaavat vakavia sosiaalisia ongelmia ja naureskelevat päihdeongelmille. Minulle ei myöskään tullut missään vaiheessa mieleen, ettei tolkuttomaan ryyppäämiseen yllyttäminen tai dildoviestin leikkiminen olisi jonkun mielestä hauskaa.

Eihän niihin ole mikään pakko osallistua.

Motiivi ei kuitenkaan vaikuta lopputulokseen. Ajattelemattomuus ei tee rasistisesta vitsistä vähemmän rasistista.
Tietenkin myös konteksti vaikuttaa. Se on niin itsestäänselvää, ettei sellaista pitäisi joutua aikuisille ihmisille selittämään. Mutta harjoituksen vuoksi jokainen voi miettiä, hoilaisiko itse sitseillä neekerilauluja, jos paikalla olisi tummaihoinen ihminen.

KAIKKI TIETÄVÄT, etteivät rasistiset ja seksistiset traditiot ole enää tätä päivää. Siitä huolimatta typeristä perinteistä näyttää olevan hyvin vaikeaa luopua.

Yhteiset tavat ja perinteet, typerätkin sellaiset, ovat yhteisöllisyyden liimaa, joka sitoo porukan tiiviimmin yhteen. Silloin sidosaineita kohtaan esitetty kritiikki ja tapojen kyseenalaistaminen näyttäytyy uhkana tai vähintään loukkauksena ryhmää kohtaan. Ikään kuin yhteisön olemassaolo olisi kiinni siitä, saako fukseja juoksuttaa Sorsapuistossa dildo suussa. Niin ei tietenkään ole, ja perustellusti voi myös kysyä, minkä arvoinen on sellainen yhteisö, jonka koheesio on riippuvainen siitä, saako sitseillä sanoa neekeri vai ei.

Vastareaktioon tuntuukin sekoittuvan “liian pitkälle mennyttä” tasa-arvoa ja sensitiivisyyttä kohtaan tunnettua vastenmielisyyttä. Viime vuosina yhteiskunnallisen keskustelun eri osa-alueilla on tultu entistä tietoisemmiksi syrjivistä ja sortavista rakenteista. Kulttuurisesta omimisesta ja intersektionaalisesta feminismistä puhutaan muuallakin kuin feminististen salaseurojen pimeimmissä kammioissa.

(Mutta mikäli Tampereella on toiminnassa olevia feministisiä salaseuroja, liityn mielelläni.)

USEIMMITEN TASA-ARVO on mennyt liian pitkälle -henkisiä lausuntoja turauttelevat sellaiset ihmiset, jotka eivät selvästikään tiedä lainkaan, mistä puhuvat. Heitä on usein hyvin vaikea ottaa tosissaan, koska heidän puheensa on täynnä vääriä käsityksiä tai suoranaisia salaliittoteorioita. Mutta koska heillä on usein kaikista kovin ääni, yhdistyy kaikki yhdenvertaisuuskeskustelua kohtaan esitetty kritiikki helposti heidän edustamaansa ihmisryhmään, eikä kritiikkiäkään tarvitse silloin ottaa vakavasti.

Väärät ihmiset voivat kuitenkin puhua oikeista asioista, vaikka he käyttäisivät vääriä sanoja. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin liian pitkälle mennyt yhdenvertaisuus, mutta suhteellisuudentajunsa menettäneitä ihmisiä on kyllä olemassa. Kun on herkistynyt syrjivien rakenteiden olemassaololle, ei aina tule kysyneeksi, kuinka vakavasta ilmentymästä on kyse.

Riittää, että sellainen ylipäätään on.

Nämä pilkallisesti ajatuspoliiseiksi nimitetyt ihmiset saattavat olle liiankin sensitiivisiä, mutta heitäkin pitää suvaita. Opiskelijakulttuuri on alisuorittanut yhdenvertaisuusasioissa vuosikymmeniä.

On luonnollinen ja väistämätön kehitysvaihe, että vastaliike saattaa lipsahtaa ylisuorittamisen puolelle. Jostain niiden väliltä löytyvät uudet tekemisen tavat, mutta maaliin ei päästä, ennen kuin keskustelu on käyty.

MIKÄ SITTEN on oikea lopputulos? Pitäisikö rasistiset, seksistiset, sovinistiset, misogyyniset, ableistiset, homo- ja transfobiset, syrjivät, loukkaavat, sopimattomat, asiattomat ja mauttomat opiskelijakulttuurin ilmentymät sitten kieltää, kitkeä pois ja vaieta kuoliaaksi?

Ei pitäisi. Mauton vitsaileminen vakavilla asioilla ei ole rikollista eikä aina kovin vakavaakaan, mutta typerää ja lapsellista se kyllä usein on. Toimintamalli muistuttaa teiniä, joka vastaa vanhempiensa pyyntöön olla kiroilematta huutamalla entistä kovempaa VITTU. Sitten se jää omasta hurjuudestaan huumaantuneena odottamaan, että joku suuttuisi ja tulisi siten tunnustaneeksi, miten raju tyyppi mä oon. Korkeakoulutettujen ihmisten pitäisi pystyä parempaan.

Viime talvena pidin Tamyn järjestöstartin yhteydessä “ainejärjestölehtikoulutuksen”. Se ei ollut kovin hyvä. Sen paremmin kouluttajalla kuin koulutettavillakaan ei vaikuttanut olevan järin selvää kuvaa siitä, mikä koulutettaville olisi hyödyksi. Niinpä yritin kiertää vastuutani utelemalla yleisön tarpeita ja “herättämällä keskustelua”.

Kysyin, millaista palautetta lehdistä tulee. Onko joku joskus suuttunut? Jonkin teekkarikillan edustaja kertoi, että “mielensäpahoittajilla” on tapana suuttua siitä, että heidän lehdessään on tapana julkaista tissikuvia. Sitten hän hymyili maireasti ja minua alkoi vituttaa.

TÄMÄN LEHDEN viimeisiä repaleita saa telineistä ja katuojista vielä silloin, kun uudet opiskelijat alkavat vähitellen saapua Tampereelle, ja killoissa ja ainejärjestöissä suunnitellaan syksyn ensimmäisiä juhlia. Niiden joukossa on varmasti sellaisia juhlia, joista tulee sanomista. Minä toivon, ettei niiden joukossa ole sellaisia tapahtumia, joista pitäisi kirjoittaa.

Keksikää jotain älykkäämpiä tapoja pitää hauskaa.