Esseet
13.12.2018

Suomen nuoriso peloteltiin huumevalistuksessa paskahalvauksen partaalle – Oliko siitä mitään hyötyä?

Huumeet saapuivat Suomeen muun läntisen nuorisokulttuurin mukana 1960-luvulla. Siitä lähtien huumeiden vaaroista on varoiteltu ja valistettu. Mutta toimiiko se?

 

AAPO LAAKSO, teksti
ANTTI YRJÖNEN, kuvitus

 

TIKTAKIN TYTÖT eivät totisesti ole mitään enkeleitä. Noora ja Nea pureskelevat kynsiään, Mimmu syö liikaa purkkaa.

Mutta huippupianisti Lenni-Kalle Taipale on kunnon poika. Hän saa fanipostia mummoilta ja pelaa salibandya ykkösdivarissa!

Muutama sivu myöhemmin poliisiylijohtaja Reijo Naulapää kertoo, että huumeongelma on niin paha, että Helsinkiin tarvitaan 500 poliisia lisää – ja äkkiä.

KRP:n toimistopäällikkö Antti Turkama ja europarlamentaarikko Marjo Matikainen-Kallström (kok.) puolestaan iskevät kovin sanoin EU:n huumepolitiikan liberaaleja asenteita vastaan.

Tällaista luettavaa löytyi Elämä On Parasta Huumetta -yhdistyksen Elämä pelissä -lehdestä vuonna 1999. Sen painos oli tuohon aikaan 40 000 kappaletta, joten mistään pikkutekijästä ei voi puhua.

Lehti rummuttaa huumeettoman elämän puolesta niin täysillä että hengästyttää. Äänessä ovat poliisit, poliitikot, päihdelääkärit, nuorisotyöntekijät, Ben Furman. Huippu-urheilun kerma Litmasesta Sieviseen kertoo, kuinka urheillessa ei jää aikaa edes miettiä huumeita.

 

 

TUOHON AIKAAN huoli nuorisosta oli kova. Niin sanottu toinen huumeaalto oli rantautunut Suomeen 1990-luvun puolivälin jälkeen, ja monilla tuntui olevan aiheesta sanottavaa.

Huumeiden käyttö yleistyi, vaikka Suomen nuoriso oli huumevalistustunneilla peloteltu paskahalvauksen partaalle.

Nykypäivän kolmekymppisille ovat tuttuja kertomukset lentotaitoisiksi mandariineiksi itseään luulevista LSD:n käyttäjistä ja ”postimerkkejä” lapsille tuputtavista huumekauppiaista. Tarinat lähtivät monesti elämään ala-asteilla omaa elämäänsä.

Elämä pelissä -lehdessä huumeita ei käsitellä enää yhtä myyttisen diabolisina myrkkyinä, mutta peruslinja on sama. Huumeet ovat varomattomia nuoria väijyvä uhka, piikkejä ja HIV:tä tursuava möykky, johon sekaantuminen johtaa ennemmin tai myöhemmin tilaan, joka tunnetaan iltapäivälehdistössäkin nimellä huumehelvetti.

Näkemyksestä ei ole täysin päästy eroon vielä nykypäivänäkään, mutta siitä lisää myöhemmin.

Ensin otamme loikan suomalaisen huumekeskustelun historiaan.

 

VAUHTIA AIHEEN lähestymiseen on syytä hakea 1960-luvulta asti. Yleisen käsityksen mukaan ensimmäinen huumeaalto rantautui Suomeen 1960-luvulla läntisen nuorisokulttuurin jälkimainingeissa. Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi Mikko Ylikangas teoksessaan Unileipää, kuolonvettä, spiidiä (Atena 2009).

Ylikankaan mukaan muun maailman tapaan Suomessa hippiajan huumekulttuuriin kuului hasiksenpolttoa sekä amfetamiinin ja LSD:n käyttöä.

Sensaatiohakuinen lehdistö otti uudesta ilmiöstä kaiken irti ja vaati viranomaisilta ankarampaa suhtautumista huumeisiin. Aluksi poliisi jopa koki liiallisen kirjoittelun lietsovan huumeidenkäyttöä.

Ensimmäisen huumeaallon myötä Suomeen perustettiin huumepoliisi, ja vuonna 1972 Suomessa astui voimaan ensimmäinen huumausainelaki.

”Kun lakia tehtiin, Suomessa tiedettiin huumeista todella vähän. Vastakkain olivat sosiaali- ja terveyspuoli sekä lainvalvontapuoli. Varsinkin lainvalvontapuoli lainasi hyvin voimakkaasti Yhdysvaltain huumeiden vastaisen sodan aineistoista”, kertoo Nuorisotutkimusseuran tutkija Mikko Salasuo.

Lainvalvontapuolen tuontitavara päätyi myös julkiseen keskusteluun.

”Yhdysvalloista hankittu huumepropaganda luettiin ikään kuin kirjaimellisesti, ja sisältö siirtyi suomenkielisiin valistusaineistoihin. Esimerkiksi vanhoista valistusvideoista näkee, että konsepti on otettu aivan suoraan Amerikasta”, Salasuo jatkaa.

Salasuon mukaan huumeiden vastaisen sodan puhetavassa huumeidenkäyttö yleistettiin heroiinin ja muiden kovien aineiden suonensisäiseksi käytöksi.

Vähitellen huumeista muodostui suuri möykky, jossa eri aineiden vaikutusten ja käyttötapojen välillä ei tehty mitään eroa.

”Meni 30 vuotta ennen kuin keskustelu alkoi saada uusia sävyjä”, Salasuo toteaa.

 

 

1970-LUVUN VANHETESSA hipit aikuistuivat ja huumeet painuivat Suomessa vähitellen marginaaliin.

Huumeet viettivät hetken hiljaiseloa muun muassa muusikko- ja taidepiirien huvina ja ongelmana, mistä esimerkiksi Andy McCoy on säilynyt nykypäivään asti elävänä todisteena.

Hiljaiselo kesti parikymmentä vuotta, kunnes toinen huumeaalto rantautui Suomeen 1990-luvun puolivälin aikoihin. Mikko Salasuon mukaan kehitys oli alkanut muualla Euroopassa jo 10 vuotta aiemmin yökerho-kulttuurin voimistuessa.

Suomi oli 1990-luvun alussa vielä Euroopan pohjoisnurkan lintukoto, jonka päihdekulttuurissa alkoholilla oli vankkumaton valta-asema.

Harvempi kuin yksi kahdestakymmenestä suomalaisesta oli kokeillut kannabista, muita aineita vain yksi kahdestasadasta.

Valtakunnallisissa huumausainetutkimuksissa toinen aalto näkyy selvästi. Alle kolmekymppisten keskuudessa kannabiskokeilujen määrä kaksinkertaistui vuodesta 1992 vuoteen 1998. Salasuon mukaan aallossa oli kyse pääosin tästä.

”Toinen huumeaalto kuvaa erityisesti kannabiksen kokeiluja ja ekstaasin sekä amfetamiinin kiinnittymistä osaksi yöelämää. Kyse ei ollut huumeiden ongelmakäytössä tapahtuvasta massamittaisesta yleistymisestä”, Salasuo kertoo.

 

UUDEN AALLON mukana Suomeen rantautui myös uusi käyttökulttuuri. Ekstaasia ja amfetamiinia käytettiin yöelämässä, pilveä polteltiin silloin tällöin.

Satunnainen viihdekäyttö ei sopinut valistajien näkökulmaan.

Elämä pelissä -lehdessä tartutaan Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistuun juttuun, jossa normaalit työssäkäyvät ihmiset kertovat huumeiden viihdekäytöstä. Valistuslehden mukaan Nyt-liite suorastaan markkinoi huumeita nuorille.

Odotan seuraavaksi artikkelia HIV- ja AIDS-potilaista ja heidän omaistensa asemasta. Odotan artikkelia hepatiiteista. Odotan artikkelia huumekuolemista – omaiset ovat vielä elossa ja osaavat puhua”, kirjoittaa lehden kolumnisti.

Salasuo näkee suhtautumisongelmat vanhana peruna.

”1970-luvulla syntynyt puhetapa ei tunnista kuin yhden huumeidenkäytön tavan. Sen mukaan käyttö on aina ongelma, joka johtaa lähes vääjäämättä katuojaan, mielenterveysongelmiin, vankilaan tai kuolemaan.”

Juha Metson ja Leena Partasen vuonna 1999 Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistussa tutkimusartikkelissa todetaan, että valtaosa huumeiden kokeilijoista oli tuolloin pääkaupunkiseudun nuoria bilettäjiä. Kokeilijoiden ja valtaväestön välillä oli syvä asenteellinen kuilu.

”Huumekokeiluja vastassa on väestön valtaenemmistön pelokas, torjuva ja kaikkeen huumeiden käyttöön kohdistuvaa tiukkaa kontrollia kannattava näkemys huumeista. Se ei toistaiseksi näytä pahemmin rakoilevan. Ainekset kulttuurisiin ja moraalisiin kiistoihin ovat siis tarjolla”, ennustavat Metso ja Partanen.

 

 

TOINEN HUUMEAALTO pakotti Suomen toimimaan. Oli mietittävä, miten Suomi suhtautuu huumausaineisiin.

Yksi merkittävä virstanpylväs oli oikeusministeriön ylijohtaja K. J. Långin johtaman työryhmän selvitys, jonka nimeksi annettiin Suomen huumestrategia 1997.

Selvityksessä esitellään tutkimustietoon nojaten erilaisten huumausainepoliittisten ratkaisujen hyödyt ja ongelmat sekä muun muassa ehkäisevän päihdetyön toimenpiteitä, joiden käyttöönottoa Suomessa pohdittiin vasta myöhemmin.

Raportin sivuilla esitellään myös koulujen huumevalistuksessa ilmenneitä ongelmia.

Ulkopuolisten asiantuntijoiden ja yhteistyökumppaneiden käyttö on ongelmallinen ja osittain kritisoitukin osa huumeopetusta. Huumeluentojen tarjonta on tasoltaan ja pyrkimyksiltään hyvin vaihteleva. Esimerkiksi osa entisten huumeiden käyttäjien elämyksellisistä, mutta huonosti opetusta palvelevista esiintymisistä on koettu ongelmallisiksi. Huume- ja päihdeopetuksen varjolla ei myöskään tule tehdä uskonnollista käännytystyötä.

Raportti antaa muitakin pyyhkeitä huumevalitukselle.

Opettajien itse antama huumeopetus on sekin osoittautunut vaikeaksi. Taustatiedon hankkimista vaikeuttaa laajalle varsinkin lehdistön esittämistavan vuoksi levinnyt sensaatiohakuinen ja kaavamainen käsitys huumeista ja niiden käytöstä.

Ajan lehdistön huumekirjoittelua selatessa käy selväksi, että lehdistössä ei todellakaan hyssytelty.

Sanomalehtikirjoittelua toisen huumeaallon aikaan on tutkittu muun muassa Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakesissa. Tutkimuksissa todetaan, että lehtijutuissa huumeiden kokeilun ja ongelmakäytön raja oli monesti hämärä. Vallalla olivat voimakkaan kontrollin lisäämistä kannattavat äänet. Useimmin asiantuntijaksi nostettiin poliisi, tutkijoiden esiin tuomaa sosiaalista ja psykologista näkökulmaa harvemmin huomioitiin.

 

 

HUUMEVALISTUS EI Suomessa edennyt aivan käsi kädessä uusimman tutkimustiedon kanssa.

Salasuo mainitsee yhdeksi syyksi sen, että valistuksen kentällä on toimijoita, joilla on erilaisia tarkoitusperiä ja arvomaailmoja. Osa järjestöistä nojaa entisten huumeongelmaisten käyttämiseen valistajina.

Esimerkiksi Youth Against Drugs puolestaan luottaa kokemusasiantuntijoita enemmän tieteelliseen näyttöön ja tunnistaa muun muassa huumeiden satunnaiskäytön. Lisäksi se kannattaa kannabiksen käytön ja kotikasvatuksen rangaistavuudesta luopumista.

Nykypäivänä valistuskenttä ei ole enää yhtä kirjava. Käytännöt ovat yhdenmukaistuneet, kun THL on koonnut päihdejärjestöjä yhteisen pöydän ääreen.

2000-luvun alussa ristiriitaiset asenteet ja suhtautumisongelmat olivat yleisempiä.

Jos palataan jutun alun Elämä pelissä -lehteen, hyppää silmille poliisien ja poliitikkojen suuri edustus.

Poliisit ovat tyypillisesti olleet aktiivisia huumevalistajia.

Esimerkiksi Helsingin huumepoliisin perustanut Torsti Koskinen toimi näkyvästi Irti Huumeista -yhdistyksessä. Elämä pelissä -lehteä kustantanut Elämä On Parasta Huumetta puolestaan ideoitiin Poliisien Palloseuran piirissä. Nopeasti ja nuorena huumepoliisin kärkikastiin edennyt Jari Aarniokin esiintyi usein julkisuudessa kertomassa hurjia tarinoita huumemaailmasta.

Poliisien suhtautuminen huumekysymyksiin vaikuttaa nihkeältä. Vuosituhannen vaihteessa poliisit vastustivat sekä neulojen vaihtopisteiden perustamista että korvaushoidon aloittamista.

Tällä hetkellä huumausainepolitiikassa puhuttavat huumausaineiden testauspalvelut, joissa katukaupasta ostettujen aineiden todellisen koostumuksen voisi selvittää, sekä Helsingin suunnittelema kokeilu, jossa aineita suonensisäisesti käyttäville tarjottaisiin tila, jossa huumeita voisi piikittää turvallisesti. Niitäkin poliisi vastustaa.

”Erilaiset innovaatiot huumausaineiden haittojen vähentämisessä muodostuvat ongelmaksi siinä vaiheessa, kun ne ovat ristiriidassa voimassa olevan lainsäädännön kanssa. Aikoinaan neulanvaihtopisteiden kanssa poliisissa pohdittiin käsittääkseni sitä, täyttyykö siinä huumausainerikoksen edistämisen tunnusmerkistö”, toteaa poliisitarkastaja Teemu Saukoniemi poliisihallituksesta.

Saukoniemen mukaan kyse ei ole poliisien asenteista, vaan poliisin perustehtävästä, lainvalvonnasta. Se vaikuttaa siihen, mistä näkökulmasta poliisi huumeita katsoo.

Laillisuusnäkökulma tukee ajatusmallia, jossa kaikki huumeet ovat samalla viivalla, sillä kaikki huumeet ovat laittomia. Ajatustapa sysää eri aineet ja käyttötavat sekä niihin liittyvät sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet sivuun. Silloin kuva todellisuudesta vääristyy.

 

 

SALASUON MUKAAN käyttäytymistutkijoille on ollut jo pitkään selvää, että ihmisiin ei voi ruiskuttaa asenteita, jotka sotivat heidän todellisuuskäsitystään vastaan. Siksi yliampuva tai tosiasioihin pohjautumaton valistus näyttää naurettavalta ja tuntuu epäuskottavalta.

Toisen huumeaallon myötä ajattelu tuli myös ehkäisevän päihdetyön piiriin.

”Vuosituhannen vaihteessa ymmärrettiin, että ihmisten näissä asioissa tekemät ratkaisut eivät ole sidoksissa lainvalvontaan ja kontrollipolitiikkaan.”

Mutta miksi pelottelu ja ikiaikaiset argumentit sitten jatkavat yhä elämäänsä poliittisessa keskustelussa?

Salasuon mukaan huumeet ovat ongelma, joka poliitikkojen on helppo nostaa esiin ilman syvällisempää tuntemusta aiheesta. Ratkaisuksi esitetään yleensä kontrollin lisäämistä. Silloin syntyy vaikutelma, että huoli olisi aiheellinen.

Loppujen lopuksi kovaäänisimmässä paatoksessa on kyse vääjäämätöntä kehitystä vastaan kamppailusta.

”Kaikki nuorisokulttuuritkin nähtiin Suomessa hirveän pitkään sosialisaatiohäiriöinä. Ne olivat häiriöitä siinä prosessissa jolla me aikuiset pystyisimme kasvattamaan lapset sellaisiksi, kuin me haluamme heistä tulevan. Lapset eivät kuitenkaan kasva sellaisiksi, jollaisiksi me haluamme heidän tulevan, vaan sellaisiksi, kuin he itse haluavat.”

 

Artikkelissa on käytetty seuraavia kirjallisia lähteitä:

Hakkarainen, Pekka; Törrönen Jukka: Huumeet ja hyvinvointivaltiollisen kehyksen muutos lehtien pääkirjoituksissa. Yhteiskuntapolitiikka 67 (2002):6
Hakkarainen, Pekka; Metso, Leena: Onko huumeiden käytön yleistyminen taittumassa – Vuoden 2000 huumekyselyn tulokset. Yhteiskuntapolitiikka 66 (2001):3
Kainulainen, Heini; Savonen, Jenni; Rönkä, Sanna: Vanha liitto – Kovien huumeiden käyttäjät 1960–1970-lukujen Helsingistä. SKS (2017).
Kontula, Osmo: Huumeiden käytön yleisyys ja sen yhteys ongelmakäyttöön Suomessa. Alkoholipolitiikka 58 (1993):5
Partanen, Juha; Metso, Leena: Suomen toinen huumeaalto. Yhteiskuntapolitiikka 64 (1999):2
Piispa, Matti: Sanomalehtien tarjoamat huumeviestit. Yhteiskuntapolitiikka 66 (2001):5
Rantainen, Teemu: Lehtien huumekirjoittelu. Alkoholipolitiikka 62 (1997):3
Ylikangas, Mikko: Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: Huumeet Suomessa 1800-1950. Atena (2009).
Juttua varten on haastateltu myös A-klinikkasäätiön toimitusjohtajaa Olavi Kaukosta sekä Elämä pelissä -lehden entistä päätoimittajaa Arto Bryggarea.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"

Lukijoiden kommentit

    1. Teppo Syvärilä (10.1.2019 kello: 11:01)

      Hyvä kirjoitus. Onneksi pientä kehitystä huumevalistuksessa on tapahtunut. Suurin ongelma on politikot jotka eivät halua faktojen pohjalta keskustella huumeista.