Tekisikö mieli lukea kesällä joku hyvä kirja? Katso tästä Aviisin suositukset!

KESÄ! MIKÄ ihana tekosyy lukea kaikki ne kirjat, jotka on pitänyt lukea sitten kun on aikaa. Jos Iijoki-sarjan tai maailmankirjallisuuden klassikoiden paukuttaminen tuntuu liian rankalta pimeän talven jälkeen, kokeile jotain näistä vuoden uutuuskirjoista. Mukana on kotimaisia ja kansainvälisiä romaaneja, esseekokoelma ja jotain siltä väliltä.

Mukavia lukuhetkiä!

Sara Stridsberg // Unelmien tiedekunta
Tammi 2018 // 396 sivua

Vuosikymmenten tuska

Kesäkuussa 1968 yhdysvaltalainen radikaalifeministi Valerie Solanas ampui Andy Warholia. Warhol selvisi, Solanas joutui mielisairaalan kautta vankilaan.

Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta on alunperin julkaistu jo vuonna 2006. Kirja kertoo Valerie Solanasin elämäntarina, mutta kirjailijan sanoin teos on ”kirjallista fantasiaa”.

Tunnettuja faktoja Solanasin elämästä Stridsberg ei ole noudattanut, vaan hän on luonut oman versionsa.

Tapahtumapaikat vaihtelevat Solanasin kuolinvuoteelta hänen lapsuuteensa, teinivuosista mielisairaalaan. Lapsuus oli raskas. Äiti laiminlöi ja isä käytti seksuaalisesti hyväksi. Teini-ikäisenä Solanas karkasi kotoa. Hän kuitenkin pääsi yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, valmistui ja muutti New Yorkiin. Siellä hän alkoi kirjoittaa SCUM-manifestiaan. Vuonna 1988 keuhkokuume koitui hänen kohtalokseen.

Kerronta ja kieli ovat runollisia, mutta rosoisia. Kauniisiin lauseisiin sekoittuvat huoraaminen ja ruumiin eritteet. Totuutta ei lopulta kaunistella ollenkaan.

Unelmien tiedekunta ei ole ehkä kevyin kirja lukea, mutta se on kirja, joka kannattaa lukea.

Petra Viitanen

Ossi Nyman // Röyhkeys
Teos 2017 // 189 sivua

2010-luvun työläisromaani

Ossi Nymanin esikoisromaanista sikisi pian sen julkaisun jälkeen jonkinmoinen kohu, koska ideologiseksi työttömäksi luonnehdittu Nyman tunnusti Helsingin Sanomien haastattelussa sen, mitä useimmat ajattelevat: työkkäri tyrkyttää niin paskoja hommia ja typerää tekemistä, että on parempi taktikoida itsensä työttömäksi.

Röyhkeys on autofiktiivinen kolmiosainen kertomus. Ensimmäisessä osassa ollaan Bruce Springsteenin keikalla Turussa, toisessa kammottavan kuuloisessa työnohjauskoulutuksessa Tampereella. Kolmannessa osassa kertoja kirjoittaa esikoisromaaniaan Helsingissä ja haaveillee siitä, miten hänestä tulee kirjailija ja hän kiertää eri tilaisuuksissa puhumassa kirjastaan.

”Tapahtumat” etenevät näennäisen monotonisena mattona ja muodostavat eräänlaisen 2010-luvun työläisromaanin. Aiemmat sukupolvet möngersivät itsensä kunniakkaasti hengiltä pelloilla ja ojissa, ja köyhän kansan kärsimystä kuvaavat kirjailijat tekivät heistä kansakunnan marttyyreita. Nykykirjoittajat kysyvät, mitä järkeä tässä koko hommassa oikeastaan on. Se on työn merkitystä korostavassa yhteiskunnassa virkistävä suuntaus.

Tuija Siltamäki

Turo Kuningas // Välityö
WSOY 2018 // 416 sivua

Kun työ inhottaa

Kymmenen vuotta sitten Turo Kuningas kirjoitti mieleenpainuvan esikoisteoksen. Työkalupakki (2008) oli kokoelma outoja, toisiinsa liittymättömiä kirjoituksia ilmiöistä. Siitä, kun oikein hieno nainen käy paskalla Stockmannin vessassa tai siitä, kun Mariah Carey laulaa. Jotkut pitävät sitä esseekirjana, toiset lyhytproosana. Teos sai Kalevi Jäntin palkinnon.

Kuningas kuvaa kirjassa ihmistyyppejä, jotka jokainen tuntee. Rohee muija herää lattialta pää sumussa ja nappaa kuivan buranan nousematta edes ylös. Hyvä jätkä selittää ja mukatuntee naiset.

Kuningas ei erityisesti piittaa kaunokirjallisuuden lajityypeistä, eikä uutuusteos Välityö ole tyypillinen romaani. Hieman se muistuttaa Frédéric Beigbederin 99 frangia -satiiria, mutta on selvästi suomalaista.

Välityö kuvaa kaikkea sitä, mikä työssä inhottaa. On siiseleitä ilman omia ajatuksia ja piikkisikoja, joille työläinen on pyhä. Kaikkia näitä tarkkailee ja manipuloi Johtaja. Kertoja on ulkopuolella, eikä näe missään sielua tai järkeä. Työstä ei voi saada otetta muuna kuin performanssina, jota se tietysti monelle onkin. Parhaiten menestyy paskanpuhuja.

Otin Välityön lukuun melko suurin odotuksin. Työkalupakin hillittömyys on hiukan jäänyt ja se on harmi. Työkalupakki oli konsepti, joka ei taivu helposti romaaniksi.

Esikoisteoksen kuvaus varoitti, että “terävän seassa saattaa olla jotain pehmeää”. Välityö kaipaisi tätä pehmeää. Suomalaisilla nykykirjailijoilla on tarve saada otetta pirstaleisesta maailmasta. He luovat pirstaleisia teoksia, jossa on paljon päähenkilöitä ja verbaalista ilotulitusta. Kirjallisuus tarvitsee Miki Liukkosen kaltaisia atleetteja luomaan nahkaansa. Lukija kaipaa salaa sitä yhtä täydellistä hahmoa, joka haluaa, etsii ja löytää.

Minea Koskinen

Erkka Mykkänen // Something not good
WSOY 2018 // 155 sivua

Kevyesti nuoruudesta

Erkka Mykkäsen esikoisromaani Something not good kertoo siitä, millaista on 2010-luvun aikuisuus, jossa ei ole mitään järin aikuista. Tiiviissä teoksessa seurataan parikymppisen Veikon elämää ylioppilaskirjoituksista yliopiston ensimmäisiin vuosiin. Syvällistä synteesiä ”aikamme ongelmista” Mykkänen ei tee, vaan Veikon elämää kuvataan sarjalla anekdootteja ja arkisia havaintoja.

Valintaa voi arvostella, mutta rehellisesti sanottuna välillä on ihan kiva lukea sellaisiakin romaaneja, jotka eivät edes kuvittele paljastavansa jotain Suurta Lopullista Totuutta.

Maailma on pullollaan nuorten miesten kertomuksia siitä, millaista on olla nuori mies, mutta Something not good toimii, koska havainnot ovat tuoreita ja tuntuvat tutuilta juuri nyt.

Teoksen vahvuuksiin kuuluu myös se, ettei Veikko ole ihanteellinen tyyppi eikä mystisen romantisoitu kusipää. Veikko luulee, ettei pidä itseään muita parempana, vaikka on juuri se tyyppi, joka fuksibileisiin menemisen sijasta istuu samaan aikaan toisessa baarissa jauhamassa siitä, että on muuten varmaan ihan paskat bileet.

Tuija Siltamäki

Silvia Hosseini // Pölyn ylistys
Savukeidas 2018 // 186 sivua

Hyviä huonoja

Silvia Hosseinin Pölyn ylistys valuu kuin mahla puuhun poratusta reiästä, hitaasti ja elinvoimaisesti. Teksti on loppuun asti viimeisteltyä ja ajatukset kirkkaita. Aiheet kumpuavat sieltä, missä essee on lajityypillisimmillään. Esseisti kysyy, miksi teemme näitä turhia/tylsiä/välivaltaisia asioita ja mitä sitten.

Hosseinilla on kiinteä parasosiaalinen suhde Coheniin, joka aiheuttaa kolmiodraamoja, “jokaisessa keskustelussa, kuiskauksessa ja kosketuksessa on nimittäin mukana Leonard”. Siksi Hossein tulkitsee, mitä Leonard tarkoittaa sanoessaan, että kaipaa naisen valokeilaa. Kaipuu, katkeruus ja riittämättömyyden tunne ovat sekä naisvihan että rakkauslaulun ainekset. Nämä ovat tärkeitä ja empaattisia huomioita keskusteluun maskuliinisuuden kriisistä.

Teksti Dubaista saattaa alkuun tuntua helpolta. Kulutuskriittisyys, kuinka omaperäistä. Kirjoittaja haastaa viattomasti kuvittelemaan jonkinlaisen järkevän Dubain – ja mielikuvituksemme on kriisissä. Loppu on ylevä ja totaalinen.

Mutta kirjoittaako Hossein “hyvistä huonoista”, kuten esipuhe väittää? Al Pacinon kiusallinen, pimeä huuto ja Keanu Reevesin kivikasvot ovat Hosseinin hyviä huonoja. Jotkut asiat ovat ehkä kuitenkin huonoja. Teoksen aloittavassa esseessä hän puhuu bloggaajien sisältöyhteistyöstä, joka ei tunnu kiinnittyvän mihinkään ulkopuoliseen “hyvään”. Bloggaajat tarkkailevat itseään ja tuottavat carpe diem -latteuksia, koska miten muuten he selviäisivät hyväksi brändätystä huonosta.

Suosittelen teosta nautittavaksi järvimaisemassa kuulaana kesäiltana kiurun tai kuovin etäisen, haikean valituksen säestämänä. Tai ehkä sittenkin sameana ja kuolemanpelkoisena sunnuntaiaamuna, kun Netflix on pysähtynyt ja kysyy huolestuneena “katsotko tätä vielä”.

Minea Koskinen

Edward St Aubyn // Loistava menneisyys 
Otava 2018 // 463 sivua

Yläluokan tapain turmelus

On yleisesti tunnettu tosiasia, että elämä brittiläisessä yläluokassa on yhtä hävytöntä turmeltuneisuuden juhlaa. Jos Edward St Aubynin romaanisarjaa Loistava menneisyys on uskominen, ei ole mitään syytä kuvitella muuta.

Vahvasti omaelämäkerrallinen sarja esittää yläluokan moraalittomana ja pikkumaisena joukkona tyhjäntoimitajia, jotka ovat niin mieltyneitä sukunsa menneisiin saavutuksiin, etteivät ole katsoneet tarpeelliseksi hankkia omia kykyjä.

Maailmalla kosolti kohinaa herättäneen sarjan ensimmäiset kolme osaa on nyt suomennettu ja koottu yksiin kansiin. Ensimmäinen – alun perin vuonna 1992 ilmestynyt – osa seuraa Patrick Melrosen lapsuutta sadistisen isän ja tämän tahtoon alistuneen äidin katveessa. Kun Patrick on viisivuotias, isä raiskaa hänet. Se suistaa pojan raiteiltaan ja ajaa toisessa osassa itsetuhoiseen huumekierteeseen. Kolmannessa osassa Patrick palaa hetkeksi juurilleen ja yrittää tehdä sovintoa menneisyytensä kanssa. St Aubyn tarkastelee kauheuksia sortumatta turhaan melodramatiikkaan. Ajoittain ote on vahvasti itseironinen.

Romaanisarjasta on parhaillaan tekeillä myös tv-sarja, jonka pääosassa on Benedict Cumberbatch. Sen on määrä valmistua tänä vuonna.

Tuija Siltamäki

Han Kang // Ihmisen teot
Gummerrus 2018 // 250 sivua

Väkivallan jälkeen

Vuonna 1980 Etelä-Korean Gwangjun kaupungissa koettiin kansannousu. Se kesti hieman yli viikon ja tukahdutettiin väkivaltaisesti. Kuolleiden tarkka määrä ei ole koskaan selvinnyt. Luvut vaihtelevat 200 kuolleesta useampaan tuhanteen.

Han Kangin kirja Ihmisen teot kertoo kyseisistä tapahtumista. Kansannoususta, sen seurauksista, siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Brutaalisti, sääliä tuntematta.
Teot ovat mätäneviä ruumiita, kidutuksia vankiloissa, muistoja, jotka eivät jätä rauhaan vuosikymmentenkään jälkeen.

Ei mitään kevyttä kesälukemista.

Tositapahtumiin pohjautuva teos ei jätä rauhaan. Montaa ihmistä koskettanut tuska kerrotaan kuuden eri henkilön kautta, jokaiselle on omistettu oma lukunsa. Vielä vuosikymmenien jälkeen kevään 1980 tapahtumat vaivaavat ihmisiä, ne ovat jättäneet jälkensä – sekä fyysiset että henkiset.

Kirja vie mukanaan kauheuksiin, mutta jättää toivoa. Vaikka ihmisten teot ovat julmia, on niiden kanssa mahdollista elää.

Petra Viitanen

Saara Turunen // Sivuhenkilö
WSOY 2018 // 233 sivua

Oman elämänsä sivullinen

Saara Turusen Sivuhenkilö edustaa kattauksemme toista teosta, johon liittyy Helsingin Sanomien välittämä ja ympärille kiertynyt kohu.

Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö ilmestyi vuonna 2015. Helsingin Sanomien kriitikko kuvaili sitä arviossaan kaavamaiseksi ja tylsäksi ja käytti päähenkilöstä muun muassa sellaisia määreitä kuin likka ja vaimoke. Turunen ei pitänyt siitä.

Myöhemmin Turunen sai teoksestaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, mutta epäreilulta tuntunut kritiikki jäi kaivelemaan – niin paljon, että se innoitti Turusen kirjoittamaan Sivuhenkilön. Se kertoo yhdestä vuodesta nimettömäksi jäävän kirjoittajan elämässä, miellyttämisen halusta ja ulkopuolisuudesta.

Turunen kirjoittaa kauniisti ja tarkasti. Välillä tunteikas sävy huvittaa, toisinaan rasittaa. Aluksi tarina näyttää kiertyvän liiaksi päähenkilön pienen elinpiirin romantisoimiseen eikä siitä nyt ihan hirveän kauaksi päästäkään, mutta jonnekin kuitenkin. Turunen kuvaa kiinnostavasti tyhjyyden tunnetta. Kun esikoiskirja julkaistaan, päähenkilö ei mitään muuta janoakaan kuin huomiota. Kun kirja palkitaan ja kehuja ja pyyntöjä alkaa sadella ovista ja ikkunoista, se ei enää tunnukaan miltään.

Kasvitkin jäävät siinä häslingissä kastelematta.

Tuija Siltamäki