Kulttuuri
11.5.2018

Väkivalta inhottaa ja pelottaa, mutta miksi sitä tekee silti mieli katsoa? – Tutkija vastaa

JOHANNES ROVIOMAA, teksti
123rf, kuva

 

VÄKIVALLALLA ON vähintään yhtä monet kasvot kuin sen katsojilla.

Modernin ajan Colosseumina tunnetulla Lontoon O2-areenalla kamppailivat maaliskuussa vapaaotteluringissä brasilialainen Fabricio Werdum ja venäläinen Alexander Volvok. Kehän reunalta kuuli, miten nyrkit uppoutuvat poskiluuhun ja näki, kuinka silmäkulmat aukesivat ja veri lensi matolle. Yleisön seasta kuului satunnaisia “tapa se!” -huutoja.

Vapaaottelun juuret ulottuvat Antiikin Kreikkaan, jossa sen esihistoriallinen muoto oli pankration: pan eli ”kaikki” ja krateo, ”voitto” tai ”hallita”.

Lajissa yhdistyivät nyrkkeily ja vapaapaini. Kaikki oli sallittua, ellei sitä erikseen kielletty.

(Kiellettyjä olivat iskut sukupuolielimiin, pureminen tai silmien repiminen.)

Orjat ottelivat alastomina ja öljyttyinä keskenään. Voittaja selvisi, kun toinen osapuoli luovutti tai kuoli. Voitolla vapautui orjuuden kahleista. Yleisössä mylvivät kaikki rikkaista hallitsijoista rupisimpaan köyhälistöön. He janosivat verta viimeiseen hengenvetoon asti.

 

SAMA IDEA elää edelleen kulttuurissamme, johon väkivalta on kuulunut saumattomasti aina.

Joseph de Maistre, ranskankielinen valistusajan filosofi, kuvasi maailmaa veriseksi alttariksi, jonka väkivaltaisen kuoleman säädös on kaiverrettu elämän todellisiin rajoihin.

Väkivallan katsomiseen liittyy paradoksi. Väkivalta pelottaa ja tuntuu vastenmieliseltä, mutta se on silti keskeinen elementti sekä taiteessa, viihteessä että urheilussa.

Hyvin harvat meistä ovat varsinaisia sadisteja, mutta silti olemme valmiita maksamaan isojakin summia, jotta näemme väkivaltaa eri muodoissaan. Mikä saa meidät seuraamaan jotain, mitä ainakin väitämme inhoavamme? Siis sellaista väkivaltaa, joka ei ole eloonjäämiskamppailua vaan ainoastaan puhdasta viihdettä, olipa kyse sitten elokuvista, peleistä tai makaaberista kamppailulajista.

“Yksi vastaus on siinä, että meidän jälkiteollinen yhteiskuntamme ja kognitiivinen järjestelmämme kaipaavat stimulusta, jota ei saa normaalissa elämässä”, sanoo elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon, Helsingin yliopistosta.

“Väkivallan katsominen auttaa työstämään siihen liittyviä pelkoja, kun se esitetään ymmärrettävässä muodossa. On alku ja loppu. Syntyy illuusio siitä, että asiat ovat hallittavissa, kun ne tapahtuvat todellisuudesta irrallaan.”

 

TODELLISESSA ELÄMÄSSÄ väkivalta aiheuttaa pelkoa ja pakenemisreaktioita, mutta esityksenä se voikin aiheuttaa mielihyvää. Tämä on ikään kuin väkivallan primitiivinen, hermostollinen selitys.

“Joskus on tehokkaampaa viitata väkivaltaan kuin näyttää sitä suoraan”, Bacon sanoo.

”Sellainen väkivalta, jota emme näe saattaa olla paljon pelottavampaa, koska se saa mielemme pyörimään ja rakentamaan ymmärrystä siitä, mitä on tapahtunut. Jos väkivalta tapahtuu kuvan ulkopuolella, kuulemme esimerkiksi vain naisen huudon, se voi olla paljon järkyttävämpää kuin se, että näkisimme väkivallan suoraan.”

Slavoj Žižekin mukaan väkivallan ajatellaan olevan ainoastaan pahoinpitelyä, rikoksia, terroria, levottomuuksia ja kansainvälisiä konflikteja. Rakenteellinen, kielellinen tai symbolinen väkivalta, on kuin fysiikan pahamainen pimeä aine, joka saattaa jäädä usein piiloon, mutta on toimivan yhteiskunnan sivutuote.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"
Ilmoitus
Ilmoitus