Plok! Maailmassa on 2,5 miljoonaa pop-o-maticia, ja näin Kimble kuvaa yhteiskuntaa sellaisena kuin se on

Kuinka monta muuta kelluvaa lautapeliä on olemassa?

JUSSI LÄHDE, teksti
EINO ANSIO, kuvat

PORILAISEN MARKKU Heljakan kanssa keskustellessa on pakko vilkuilla toistuvasti hänen sormiaan.

Kuumana kesäpäivänä Kauhajoella vuonna 1967 Heljakan sormet olivat toki hyvin toisenlaiset kuin nyt, mutta yhtä kaikki, noilla sormilla se tapahtui.

Ensimmäinen pop-o-maticin painallus Suomen maaperällä.

Heljakan sormet olivat takuulla puhtaat.

Tuolloin huomattavasti nykyistä nuorempi Markku oli viettämässä kesää sukulaisten luona. Ruokailu oli juuri tapahtunut, isoäidin valvovan silmän alla.

Jemina-mammalla oli yksitoistavuotiaan pojannaskalin mielestä kiusallinen tapa. Ruokailun jälkeen hän alkoi valmistaa luumukiisseliä, joka piti syömän. Heljakan kohtalona oli odotella viskositeetiltaan vaikeasti nautittavaa jälkiruokaa, vaikka mieli oli jo enon polkupyöriä ja bensiiniä myyvän liikkeen mahdollistamissa leikeissä.

Kimble sai nimensä esivaltaa pakenevalta tohtori Kimbleltä.

YKSI ILTAPÄIVÄ voi muuttaa paljon.

1900-luvun alussa Heljakan isoäidin viisi sisarusta lähtivät työn ja elintasohaaveiden perässä Yhdysvaltoihin. 1960-luvun koittaessa elämä ison veden takana oli mahdollistanut seuraaville sukupolville jo vierailuja Suomeen.

Ja kun vieras saapuu vauraammasta maasta, hän tuo mukanaan lahjoja.

Luumukiisseliä ja tyhjäksi syödyn lautasen armoa odottava Markku Heljakka sai kokeiltavakseen sukulaisten tuoman muovisen lautapelin. Pelin nimi oli Trouble, ja se oli edellisen vuoden hittipeli Yhdysvaltain kasvavilla lautapelimarkkinoilla.

Hetkestä tuli kesäloman ikimuistoisin.

Kauhajoen silloin ainoan kivitalon kolmannessa kerroksessa kuultiin ensimmäisen kerran “plok”.

Se on ääni, joka kuuluu, kun kuvun sisään vangittu arpanoppa päästää osuessaan alaspainetun ponnahduspohjan ylösnousun ansiosta kuvun kattoon, harmaannuttaen sitä aavistuksen ennen asettumistaan aloilleen, vain tullakseen ponnautetuksi uudelleen.

Plok.

Muovinen pelilauta oli 1960-luvulla merkittävä kilpailuetu.

MIKÄLI MARKKU Heljakka ei olisi hehkunut innosta modernin pelilaudan äärellä, emme todennäköisesti tuntisi Kimble-peliä lainkaan. Innostunut nuorukainen jäi amerikansukulaisten mieleen.

Muutaman päivän kuluttua Suomi-kierrosta tekevät sukulaiset saapuivat Poriin. Siellä sama pojankoltiainen oli jälleen vastassa, tällä kertaa omassa kodissaan.

Pelin loppusijoituspaikka alkoi hahmottua.

Troublen lumoihin joutui myös perheen isä Aarne Heljakka. Häntä ei kiinnostanut itse peli, vaan muovi. Aarne Heljakalla oli näet autotallissaan muovikone.

Sukulaiset olivat tuoneet pelin Suomeen tarkoituksenaan jättää se sopivaan paikkaan sopivaan paikkaan. Aarne Heljakan sinnikkyyden ansiosta se jäi Poriin.

Markku Heljakka ei kuitenkaan päässyt toiveistaan huolimatta pop-o-maticia poksuttelemaan. Jo seuraavana päivänä pelilauta oli kadonnut paikalliseen muovimuotteja valmistavaan yritykseen.

Liiketoiminta käynnistyi.

Saman vuoden syksyyn mennessä Aarne Heljakka oli solminut lisenssisopimuksen amerikkalaisen yhtiön kanssa.

Pelin nimi Trouble sopi kuitenkin huonosti suomalaisten suuhun. Ratkaisu löytyi julkisrahoitteisesta palvelusta. Yleisradion ainolla televisiokanavalla esitettiin sen vuoden televisiotapauksiin kuuluvaa Takaa-ajettu -sarjaa.

Peräti 120 osaisessa amerikkalaissarjassa David Janssenin esittämä tohtori Kimble pakenee esivaltaa selvittääkseen vaimonsa murhan, josta häntä aiheettomasti epäillään. Koska Trouble-pelissä oli kyse eräänlaisesta takaa-ajosta, Aarne Heljakka nimesi pelinsä Kimbleksi.

Markku Heljakka sai oman Kimblensä myöhemmin. Hän työskentelee edelleen perheen Tactic Oy:ssä.

Sen edeltäjä Nelostuote Oy on sekin kaikille suomalaisille lautapelien ystäville tuttu. Tähän mennessä yhtiö on valmistanut noin 2,5 miljoonaa Kimble-lautaa.

Maailmassa on 2,5 miljoonaan pop-o-maticia jotka sanovat plok, plok, plok, plok.

Maailmassa on kaksi ja puoli miljoonaa automaattista nopansekoitinta.

KIMBLEN MENESTYKSELLE on monia syitä.

1960-luvun pelivalikoimasta jäljelle ovat Kimblen lisäksi jääneet Afrikan tähti ja Monopoli. Yksi keskeinen syy niukkaan valikoimaan ovat ahtaat kesämökit.

Tuon ajan Suomi eli varsinkin kesäisin ja sateen sattuessa ahtaasti. Tuolloin sana kesämökki ei tarkoittanut puleerattua huvilaa, vaan lautamajaa, jossa kolme sukupolvea yritti sietää toisiaan.

Muovinen rikkumaton pelilauta oli merkittävä kilpailuetu. Muut lautapelit olivat käytännössä paperisia, ja ne oli painettu ohuelle kartongille.

Paperiteollisuuden suuret teknologialoikat olivat vasta edessäpäin. Se tarkoitti, että ajan muut lautapelit piti hankkia moneen kertaan. Mutta ei Kimbleä. Kimble ei mennyt rikki eikä noppaa tarvinnut kykkiä laverin alta huoneen nurkasta.

Toinen merkittävä seikka oli pelaajien motoristen taitojen vaatimustaso.

Kun nappulat oli kerran asetettu laudalle, ne pysyivät paikallaan.

Kimble oli myös monen isovanhemman ensimmäinen lautapeli. Isokokoiset nappulat toimivat niin nuorissa kuin reumatismin riivaamissa sormissa.

Peli näyttäytyy myös eräänlaisena puuttuvana renkaana onnen- ja strategiapelien välillä. Kimble oli siedettävä pelattava, turvasi pelaaja sitten onneen tai strategiaan. Pelin kesto oli sekin siedettävä.

Tuohon aikaan elämä ja lautapelit olivat sietämistä, eri sukupolvien ja eri tavalla ajattelevien ihmisten sietämistä. Jos ihminen halusi elää omassa kuplassaan, se tarkoitti kesämökillä joko sateessa kastumista tai ulkohuoneessa istumista.

Kimbletohtori Lilli Sihvonen valottaa Kimble-salaliittojen ihmeellistä maalmaa.

LILLI SIHVONEN valitsee siniset nappulat ja siirtää huomion sormista ranteisiin. Olikin jo aika saada salaliittoteorioiden makua pelilaudan ääreen.

Sihvonen on suomalainen ”kimbletohtori”, jonka ensikosketus pop-o-maticin magiaan tapahtui päiväkodissa. Hän edustaa yhtä monista aivopestyistä sukupolvista. Turun yliopiston tohtorikoulutettava on maailman eniten Kimblestä kirjoittanut henkilö.

(Ainakin, jos puhutaan teksteistä, jotka on tarkoitettu muillekin kuin salatun Kimblilluminaatti-eliitin jäsenille.)

Sihvonen kertoo “tietyissä piireissä käytävistä keskusteluista”. Kuva Kimblestä yhteiskunnan koko kuvana täydentyy.

Sihvosen mukaan on olemassa pieni eliitti, jolla on salattua tietoa, joka antaa heille ylivertaiset menestyksen mahdollisuudet tavallisiin ihmisiin verrattuna.

Sihvonen avaa salaliittoteorioiden portteja ja muuttuu mielessäni Dana Scullyksi. Kun seuraavan kerran kohtaan Aalto-yliopiston teekkarin, joka kertoo jäykästä ranteesta, tiedän, mistä hän puhuu.

Sihvosen mukaan osa ihmiskuntaa uskoo, että pop-o-maticia voi painaa tavoilla, jotka tuottavat pelaajan haluaman noppaluvun. Haluaisin videoida Sihvosen otteita, kun hän painelee ikonista muovikupua ja analysoida jokaisen liikkeen.

Alkaa tuntua, että Kimble on saanut otteen sielustani.

SALALIITTOIHIN USKOVIEN ihmisten yleisin itseselitys on se, että jossain on ihmisiä, jotka uskovat vielä hurjempiin teorioihin, mikä tekee heistä itsestään selväjärkisempiä.

“Moni kuvittelee, että politiikka on kuin shakkia. He kuvittelevat, että poliitikot tekevät monimutkaisia strategisia suunnitelmia ja laskelmia, joissa ennakoidaan vastustajan liikkeet monta siirtoa eteenpäin. Kokoomus päätti kuitenkin tiistaina pelata Kimbleä.”

Näin kirjoitti Helsingin Sanomien toimittaja Marko Junkkari kolumnissaan viime huhtikuussa, ja arpakuutiomyrsky oli valmis.

Sihvonen ymmärtää oppiriidan eri osapuolten kannat. Hän muistuttaa että Kimblessä nappuloiden liikuttelija voi aiheuttaa vahinkoa ennen kaikkea itselleen.

Huomaan hetkeni koittaneen.

Juuri tässä se on, Kimblen suuri maailmanselitys.

Pelilauta kuvaa yhteiskuntaa. Ei pienoiskoossa, vaan juuri sellaisena kuin se on.

Alastomana, raadollisena, julmana ja kiehtovana.

Kimble kuvaa yhteiskuntaa sellaisena kuin se on.

KIMBLE TULI markkinoille 1960-luvun nuorisoradikalismin aikaan. Sitä tosiasiaa vasten pelillä ei olisi pitänyt olla mitään menestymisen mahdollisuutta. Woodstock, suvaitsevaisuus ja mielen pilvipalvelut. Jopa Yleisradio esitti laulua jonka pääosassa liiteli Lohikäärme Puff.

Miksi yksikään esihipsteri olisi ostanut lapsilleen peliä jossa punaiset, siniset, vihreät ja keltaiset nappulat pyrkivät estämään toistensa etenemisen ja tuhoamamaan vastustajien aikeet?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että suljetun markkinan maailmassa kaikki tuo oli totta. Suomi eli Kimbleä päivästä toiseen.

Hallitus teki päätöksiä maataloustuotteiden hinnoittelusta hallitakseen voivuoren kokoa (vihreät nappulat), työläiset uhkasivat lakolla ja menivät lakkoon (punaiset nappulat), työnantajat vastustivat likipitäen kaikkia uusia esityksiä (siniset nappulat) ja erilaiset mielipidevaikuttajat kirkosta journalisteihin kuvittelivat asemansa ihmisten arkielämässä todellista suuremmaksi (keltaiset nappulat). Pop-o-maticina toimivat presidentti Kekkonen ja Neuvostoliitto. Kimble-lauta kuvasi yhteiskunnan toimintaa paremmin kuin yksikään pääministeri Juha Sipilän autotallissaan rakentama kakkara.

Voin vain kuvitella miten omien vanhempieni ikäluokka on salaa hiippaillut lastenkamarin hyllylle, noutanut Kimblen ja korkannut pullon unkarilaista punaviiniä. Tiedostava luokka on voinut hetkeksi päästää alkukantaiset tunnot valloilleen. Joku on saattanut filosofisesti pohtia, viekö sivistykseltä kaksi vai kolme sukupolvea juuria pelilaudan esille nostamat aggressiot ihmiskunnasta kokonaan.

Kippis ja plok.

Koska asunnot olivat pieniä, vanhempieni ikäluokka käytti pop-o-maticin päällä vaimentimena villasukkaa.

Saman tempun olimme mekin jo keksineet. Näin peliä saattoi jatkaa pitkään nukkumaanmenoajan jälkeen.

Kimblen muovinen pelilauta kestää lähes mitä tahansa.

KIMBLE ON tänä päivänä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Kun Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trump tapasivat toisensa Helsingissä 16.7.2018, maailma avautui heille molemmille suurena Kimble-lautana.

Useamman vuosikymmenen ajan merkittävien markkinatalousmaiden johtajien kokouksissa oli pohdittu sitä, miten maailmaan saataisiin riittävästi jaettavaa niin, että jokunen murunen voitaisiin osoittaa köyhemmille maille.

Putinin ja Trumpin maailmassa omien nappuloiden etenemistä merkittävästi tärkeämpää on vastustajan nappuloiden syöminen.

Omalla etenemisellä ei ole heille lopulta mitään väliä, kunhan menestys on suhteellista. Molempien taktiikkana on viivyttää peliä. Todennäköisimmin siksi, että he tietävät, ettei peli ole lopulta voitettavissa.

Ainakaan he eivät ole olleet riittävän kiinnostuneita sääntökirjasta siihen tutustuakseen. Peli on ohi, ja he julistavat itsensä voittajiksi juuri silloin, kun se heille sopii. Molemmat ovat valmiita huijaamaan ja valehtelemaan – jopa niin selkeässä ja läpinäkyvässä asiassa kuin Kimblen pelaaminen.

Maailmanpolitiikan pop-o-matic on kovilla.

Vahvimmat markkinataloutta käyttävät puheenvuorot käyttää Kiina. Tässä pelissä vallitsee julmimman laki.
Jos maailma näyttää sinusta edes hetken reilulta, mieti vaikka Suomen ja Ruotsin välistä turvallisuuspoliittista eroa. Tilannekuva heijastuu myös Kimblen sääntöihin. Ruotsalainen pääsee nostamaan nappulansa kiertoradalle, kun arpakuutio näyttää ykköstä tai kuutosta, suomalainen vain kuutosella.

Ploksilla ja plåksilla on eroa.

PITÄÄKÖ TÄSSÄ ryhtyä opettamaan lapsille Kimbleä?

Miten suhtautua lapseen tai nuoreen, joka innostuneesti painelee välitöntä mielihyvää tai pettymystä tuottavaa muovikupua?

Kertoako totuus ja antaa hänelle mahdollisuus löytää tiensä jäykkäranteisten eliitin huomiin? Vai suodako vielä muutama painallus ennen, kuin maailman rakenne selviää hänelle?

Ja valitako siniset vai punaiset nappulat?

Kimble saattaa olla ajankohtaisempi kuin koskaan.