Raivauskulttuuri on lyönyt itsensä läpi – Mitä tavaratulva ja sen karsiminen kertoo meistä?

Kierrätyskulttuuri ihannoi minimalismia. Tavara ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka siitä pääsisi henkilökohtaisesti eroon. Ehkä niin on parasta.

LEENA PIHKALA, teksti
SILJA VIITALA, kuvat

KYMMENEN VUOTTA sitten Tähdeltä irtosi pää.

Tähti on vaatimaton räsynukke, jonka raajat näyttävät siskonmakkaroilta.

Tähti kului käytössä. Se pyöri pedissäni ja kylpi lavuaarissa. Teini-iässä siirsin lempinukkeni kaappiin, koska en voinut hylätä sitä.
Olen muuttanut aikuisiällä melkein kerran vuodessa ja kuljettanut dekapitoidun lelun aina mukanani. Päätä en ole osannut itse kiinnittää.

Tähti-nuken pitkää elämää selittävät tunnesyyt. Samaa ei voi sanoa monista muista tavaroistani.

Muuttojen sälälaatikossa kulkee esimerkiksi neuvosto-ajan naulakko ja keko eläköitynyttä elektroniikkaa. Kirjoitan koneella, mutta säilön kuivuneita kyniä kornissa, bussia esittävässä piraattipenaalissa.

En edes kuvittele tekeväni romuilla mitään. Varastoin niitä vintillä, jossa on 90 samanlaista täyteen ahdettua kanaverkkokoppia. Kun pihalle tuodaan roskalava, se täyttyy ehjistä esineistä. Ja jos roskalavaa ei ole, tavaroita viedään roskakatokseen. Siellä pönttöjen vieressä lojuu yöpöytiä, pyykkitelineitä ja nukkekoteja.

Kaikki käyttökelpoisia, mutta ylimääräisiä.

Pyörittelen silmiäni, mutta tunnen saman paineen. On tehtävä jatkuvaa karsintaa.

Vanhat tarpeettomaksi jääneet tavarat tuovat sekä turvaa että ahdistusta.

TAVARASTA ON tullut uusi läski. Elämme lähes asketismiin pyrkivässä raivauskulttuurissa.

Tavaratulva kertoo liiallisuudesta ja holtittomuudesta. Osteleminen on tunnesyömistä ja sisäisen tyhjyyden täyttämistä, harkitsematonta ja ongelmiin johtavaa käytöstä. Ostamiseen ja omistamiseen kytkeytyvä mielihyvä on pahe, joillekin lähes tabu.

Tavara-ahmattien ravitsemusterapeutteja ovat ammattijärjestäjät. Uuden ammattikunnan edustajat ovat kuin materiaalisen maailman pappeja tai terapeutteja. Heille tunnustetaan synnit ja saadaan niistä vapautus. Kaidalle polulle ohjatut lampaat vannovat, etteivät enää tee virheostoksia. Kauppaan jäävät keinokuidut ja muut turhakkeet.

Raamatuksi karsintaan löytyy kymmeniä self help -oppaita.

Tunnetuin niistä on Marie Kondon KonMari-metodi, jossa kenkää saavat kaikki tavarat, jotka eivät tuota iloa. Kun jäljelle jää vain suosikki-esineitä, voimme hyvin, Kondo väittää.

Konmaria myös rakastetaan vihata. Kriitikot siteeraavat usein esimerkkiä, jossa Kondo viskasi vasaran roskikseen ja hakkasi naulat seinään paistinpannulla. Pannu rikkoutui käyttökelvottomaksi. Kondo myös heitti salaa pois perheensä tavaroita ja antoi näin heillekin tilaa hengittää.

Ehkä vakavasti masentunut ihminen on täydellinen konmarittaja. Jos mikään ei tuota iloa, kaikesta voi luopua.

Harva onnistuu elämäntapamuutoksessa ilman jatkuvaa tukea. Ei tavaroistakaan noin vain luovuta. Meillä on neljä vuodenaikaa, erikoisvarusteita vaativia harrastuksia ja joulu joka vuosi. Omien kulutustottumusten lisäksi pitäisi muuttaa muut ihmiset, torjua lahjat ja evankelioida kieltäytymistä – olla omahyväinen ilonpilaaja.

TAMPEREEN ITSEPALVELUKIRPPIKSILLÄ on valtava määrä vakiopöytiä, joissa myydään samoja vaatteita kuin kaupan rekeissä. Monissa vaatteissa on vielä hintalaput ja varashälyttimet.

Tavaralla on siis arvoa, tavallaan. Muttei niin paljon, että virheostokset jäisivät omaan kaappiin.

Halvat hinnat kutsuvat myös kierrätysshoppailijaa tekemään heräteostoksia. Voihan tuotteen viedä aina omaan pöytään myyntiin, jos se ei olekaan hyvä. Kirppistuloilla voi sitten ostaa kivempaa tilalle.

Ihan mikä tahansa ei mene kirpputorillakaan kaupaksi. Kun niin käy, vastuullinen kuluttaja alkaa miettiä, miten tavaroista pääsisi eroon kestävällä tavalla.
Moni haluaa antaa rojunsa orvoille tai turvakoteihin: jollekin, joka oikeasti tarvitsee niitä.

Laupeuden työn pitäisi kuitenkin onnistua silloin, kun me haluamme. Viis siitä, onko SPR varannut kesäksi säilytystiloja talvivaatteille, joista haluamme eroon juuri nyt.

Kirpputorillakaan ihan mikä tahansa ei mene kaupaksi.

AJATUKSET HYVÄÄ tekevistä lahjoituksista ovatkin usein hieman naiiveja.

Suomalainen köyhyys on useimmiten suhteellista eikä absoluuttista. Köyhäkin vilustuu reikäisessä talvitakissa, vaikka se olisi ”muuten tosi kiva”. Jokainen oma roska ei voi olla toisen aarre.

Nuhjuinenkin vaate lämmittää, mutta vaatteilla on myös sosiaalinen käyttöikä. Epäsiisti vaate kytkeytyy huonoon hygieniaan ja kyvyttömyyteen pitää itsestä huolta. Pukeutumiskoodin rikkominen tulkitaan usein niin, ettei resupekka ota muita huomioon.

Maalitahraisia verkkareita ei näe edes kavereiden mökkiasuina. Kun pauhaamme pimenevässä illassa kuistilla hehkulamppuhuijauksesta, meillä on päällä Jumpin-merkin aikuisten potkupuvut ja mikromuoveja kihisevät fleecet.

Yritin pidentää puolikuntoisten vaatteiden elinikää käyttämällä niitä kotiasuina. Luovuin tavasta, kun opin puolisoltani oloasujen salat. En halunnut enää rentoutua risoissa lahkeissa tai eksien bändipaidoissa. Aloin karsia.

Sääntö oli seuraava: vaatteen tulee olla joko niin mukava, että jaksan pötkötellä siinä yksin kotona koko päivän, tai niin siisti, että voin mennä siinä luennolle.
Jäljelle jäi yllättävän vähän.

MISTÄ KAIPUU tavaroihin kumpuaa? Vaikea sanoa. Kukaan ei ole omasta mielestään mainoksien uhri.

Suhde tavaroihin vaihtelee myös ikäpolvittain. Pula-ajan kasvateilla oli tapana hamstrata kaikkea mahdollista. Siinä sivussa he kasvattivat laman lapsia, jotka jäivät aina vaille jotakin. Omalle jälkikasvulle halutaan antaa enemmän kuin itse sai.

Kulttuurintutkija Ilana Aalto kertoo kirjassaan Paikka kaikelle vanhemmista, jotka piilottavat lasten leluja ja ottavat ne kätköistään esille aika ajoin. Niin leluissa säilyy se jokin, jota tavarasosiologi Veera Kinnunen kuvaa ”uutuudenhehkuksi”.

Aalto kertoo kirjassaan lapsista, jotka kuulostavat lähes stressaantuneilta omien tavaroidensa määrästä. Tekstissä kuvaillaan, kuinka leluja eli ”krääsää” ”mätetään” laatikoihin. Kuulostaa siltä, että lelut ovat leikkimisen tiellä.

Lelukulttuurilta niukemmissa oloissa kasvaneelle ajatus on hurja. Säilytän yli kolmikymppisenä lapsuuteni lempileluja, vaikkei niille oikein ole omaa paikkaa.
Se on lelututkija Katriina Heljakan mukaan normaalia. (Haastattelin Heljakkaa keväällä Aviisiin.)

Heljakan mukaan syntymän yhteydessä saatuihin leluihin kietoutuu vanhempien niihen liittämiä narratiiveja ja omia muistoja. Lelun kautta saa yhteyden lapsuusikäiseen minään. Se on merkityksien kiteymä.

Voiko samanlaista kokemusta syntyä lapsuudessa, jonka tavarapaljous ylittää yltäkylläisyyden? Mietin sitä, kun vierailen Kuopion torilla järjestettävässä lasten omassa kirppistapahtumassa. Pöytien edessä käy muutamia aikuisia, mutta lapsia näkyy vain myymässä. Potentiaaliset ostajat vetivät vanhempiaan jäätelökioskille.

Lelututkija-Heljakka puhuu leluista lapsien ensimmäisenä valuuttana, mutta ”lasten oma kirpputori” tuskin vahvistaa ajatusta siitä, että myyntipöydän lelut ovat arvokkaita. Ostan apaattiselta lapselta 50 sentin pehmolelun, koska molemmat säälittävät minua.

Pohdinta siitä, kuinka monen johtohelvetin omistaminen on tarpeellista, voi tuottaa päänvaivaa.

TEKI KARSINTAA sitten kertaraivauksella tai tavara päivässä -tahdilla, massa on valtava. Tällä menolla kaatopaikat täyttyvät käyttökelpoisista tavaroista, ja tuolla jossain niitä syntyy liukuhihnoilla joka sekunti lisää.

Huoli on ristiriitaista. Emme vie rikkinäisiä kenkiä suutarille, vaan heitämme ne roskiin. Sen sijaan kertakäyttöiset muovipillit ja pakasteiden pienet pussit meitä kyllä huolettavat.

Yliopiston kierrätystaulun opastekin neuvoo olemaan maltillinen nimenomaan tavaroiden tuomisessa, ei viemisessä.

Filosofi Roger Pol-Droit tavoittaa hyvin epätoivon, jota tavaratulvan tajuaminen herättää. Hänen mukaansa me lyyhistymme esineiden alle ja ne vain jatkavat lisääntymistään.

Kaikki ymmärtävät ylikulutuksen ja jätevuorten ongelmat, mutta kukaan ei halua ottaa siitä vastuuta omassa kodissaan. Ehjän tavaran laittamista roskikseen sentään paheksutaan Suomessa. Kierrättäminen on säilyttänyt sädekehänsä.

HALU TOIMIA ekologisesti on tietenkin hieno juttu. Tavararallissa se on kuitenkin laastari, ei parannuskeino.

Kun yhdestä tavarasta pääsee eroon, voi hankkia lisää tilalle. Mikään tavara ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka se ei olisikaan omana riesana.

Ehkä tavaran pitääkin olla riesa. Jos mistään ei pääsisi eroon, joutuisi kuluttamisensa kanssa todella vastakkain. Tarve kauhistella pakonomaisesti hamstraavia hoardaajia katoaisi. Hoardaajan erottaa tavallisesta kuluttajasta se, etteivät he luovu hankkimastaan.

Karsimisraamatut keskittyvät yksilöön, jolle on saatava hyvä olo omassa kodissa. Kodin tuleekin olla asujalleen viihtyisä, mutta miksi viihtyisyyden kuva on nykyään avaruuttaan kaikuva loft-asunto eikä pieni pesä täynnä muistoesineitä?

Todennäköisesti siksi, että massatuotannon aikakaudella minimalismi on tapa osoittaa yläluokkaista, hillittyä makua. Köyhällä ei ole varaa hankkiutua asioista eroon, koska niitä saattaa joskus vielä tarvita. Tuloksena on tursuava kaappi ja levoton tunnelma.

Tälle ei kuitenkaan oltu ennen ihan näin herkkiä. Nyt kaappeja kolutaan vauhkona. Jos silmä välttää, mitä tahansa voi tapahtua. Ehkä villit tavarat löytävät toisensa ja alkavat lisääntyä keskenään holtittomasti!

Tavarasosiologian väitöskirjassaan Veera Kinnunen kuvasi arjen esineitä harmittomana taustakohinana. Kinnusen mukaan kohina muuttuu meluksi, kun muutamme. Silloin esineet todella tulevat nähdyksi. Rosalyn Diprosea mukaillen hän sanoo, että ”muutto on eettisesti häiritsevä ruumiillinen kohtaaminen esineiden kanssa”.

Soppaa hämmentää myös estetiikka. Sisustuslehtien ihannekodeissakin saattaa olla roskalavalöytöjä, mutta ne ovat irrallisia aksentteja sovinnaisuuden keskellä.

Ne ovat esineitä, joilla on tarinallinen arvo, joka antaa keskiluokkaisuuteen pientä lisäpotkua. Hullutella voi, muttei liikaa. Dyykatut pitsihuvilan ikkunanpielet ovat ok, mutta Ikean kympin lack-pöytä ei. Vinyylilevyt ja c-kasetit ovat nyt muodikkaita, dvd-elokuvat kätketään.

Erityisen kiinnostava poikkeusesine on kirja. Lukutoukkien tunnustukset ai-van ka-ma-las-ta kirjashoppailuaddiktiosta ovat usein oikeasti humblebragia tai keino ylläpitää luokka-asemaa. Kirjojen omistaminen on sielukkuuden tae, ja kirjahyllytön huone on kuin sieluton ruumis.

Materian hamstaaminen tuntuu turvalliselta, sillä tavarat edustavat meitä itseämme, ja niiden avulla voidaan palata menneeseen.

SE, MITÄ omistamme ja minne sen sullomme, on elämässä yllättävän keskeistä. Se on samaan aikaan meidän maailmamme, ja ympäristö jonne tulemme maailmaa pakoon.

Pienituloisena olen yrittänyt omaksua cityvihreää ajatusta siitä, että voin nukkua epämääräisessä kopissa, koska kaupunki on olohuoneeni. Lainataloudessa en tarvitse itse kaikkea, vaan voin noutaa naapurilta sokeria ja hakea kirjastosta ukulelen. Juhlamekon löytäisin vaatelainaamosta ja opiskelijaboksiani somistaisi teos taidelainaamosta.

Mitä vähemmän omaa olisi, sitä helpompaa olisi lähteä.

Mutta ehkä tavarat kutsuvat meitä juuri siksi, että niiden luo voi palata. Ne tekevät kodin, minut, meidät. Vähän kuten lelututkija-Heljakka sanoi: valitsemani esineet edustavat jotakin minussa.

Vaikka materiaalisten objektien tilalle tulisi digiversio, haalisin varmaan niitäkin. Nykyään otan puhelimellani useampia valokuvia kuukaudessa kuin koko nuoruudessani. Kun etsin kännykkäkorjaamoa, törmäsin firmaan, joka kehotti vakuutuskiemuroista huolimatta tuomaan puhelimen huoltoon heti, sillä ”puhelin on osa identiteettiäsi, ja et voi odottaa sen korjausta”.

Ehkä en voikaan.

Näissä asioissa ei ole oikeasti kyse välinearvosta, ja se on oikeastaan absurdia.

KOKO TAVARATUOTANTO on joskus perustunut siihen, että elämämme eri osa-alueet helpottuisivat erilaisten välineiden avulla. Kärjistetysti voi sanoa, että ilman kodinkoneita naisten pääsy työelämään olisi ollut vaikeampaa, puhumattakaan työelämän ulkopuolisen vapaa-ajan käsitteestä.

Nyt vapaa-aika kuluu kulutuksen parissa, ja samaan aikaan pitäisi esittää, että näin ei ole ainakaan omalla kohdalla. Aineellisten resurssien rohmuamista paheksutaan, mutta ei oikein liitetä itseen.

En minäkään haluaisi katsoa tässä asiassa peiliin, vaan pakata peilin romulaatikkoon ja hankkia uuden tilalle.