Faktatutka: Nykyään pitää ”sanoutua irti” ongelmallisista lausunnoista, mutta mitä se tarkoittaa, ja onko sillä mitään väliä?
LEENA PIHKALA, teksti
123rf, kuva
MEDIAKOHUN RESEPTI on varsin yksinkertainen.
Joku puhuu ohi suunsa. Henkilön sanomisiin puututaan. Jos möläyttäjä on merkittävän instituution kuten yliopiston palveluksessa, organisaation kriisiviestintä ottaa kopin. Pian julkaistaan tiedote, jossa kerrotaan instituution irtisanoutuvan tämän työntekijän näkemyksistä.
Mutta onko sillä mitään väliä, että irtisanoudutaan jonkun toisen puheista?
Helsingin yliopiston viestinnän apulaisprofessori Johanna Sumiala uskoo, että on.
”Elämme mediayhteiskunnassa, jossa operoidaan mielikuvilla. Myönteinen julkisuus ja uskottavuus ovat pääomaa”, Sumiala sanoo.
KIISTAT VOISI hoitaa suljettujen ovien takana, mutta paine julkiseen reagoimiseen on suuri. Mutta eikö tämä ole vain oman ulkokuoren kiillottamista ja markkinointia?
”Kehitys ei ole minusta välttämättä ilahduttavaa, mutta edustan tutkijana sellaista radikaalia kantaa, että niin on, miltä näyttää. Faktat usein häviävät mielikuville. Organisaatiot voivat tietenkin joutua ongelmiin, jos rakennetut mielikuvat ja käytännön toimet ovat hirvittävässä ristiriidassa”, Sumiala sanoo.
VASTUU JULKISUUSKUVASTA jää harvoin vain PR-osastolle. Jos kaikkia yksilöitä aletaan ajatella työntekijälähettiläinä, jotka edustavat omalla toiminnallaan isäntäorganisaatiotaan, on yhä vaikeampaa erottaa, mitä ihminen sanoo työntekijänä ja mitä yksityishenkilönä.
Julkiset irtisanoutumiset toisten sanomisista ovat instituutioille sitä tarpeellisempia, mitä korkea-arvoisempi kontroversiaalin kommentin laukoja on. Valta vastuuttaa professoria, kun taas jatko-opiskelija voi päästä helpommalla.
”Yliopiston pitäisi olla ajattelun kehto, jossa pitäisi pystyä esittämään hyvin erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja. Jos sananvapautta lähdetään suitsimaan mielikuvien takia, asia herättää isoja kysymyksiä.”
KORKEAKOULUT SANOUTUVAT irti diskriminaatiosta, mutta joidenkin mielestä se on vain keino hämärtää instituution vastuuta häirintätapauksissa. Esimerkiksi Åbo Akademissa työskentelevä tutkija Anaïs Duong-Pedica kirjoittaa aiheesta kipakasti rasisminvastaisten tutkijoiden blogissa. Hänen mukaansa niin sanottu nollatoleranssi on tapa kieltää, että ongelmia on, eikä keino puuttua syrjintään tai häirintään.
Sumiala ei halua kommentoida yksittäisiä tapauksia, mutta sanoo yleisellä tasolla näkemyksensä olevan ”vähän raadollinen”. Kyse on taas mielikuvista ja vallasta. Välillä organisaatioille on tärkeämpää vakuuttaa hyvyydestään sidosryhmiä kuin oma porukka.