Kolumni: Ihmisen toiminta ajaa lajeja sukupuuttoon – Milloin pilkka osuu omaan nilkkaan?

YKSINÄINEN THAIMAANKAURIS seisoo korvat höröllä. Ryhti on ponteva, katse ylväs. Mutta aika on pörhentänyt karvan. Eikä ihme, sillä se on pönöttänyt samassa asennossa vuodesta 1868.

Huonekaverina kauriilla on kvagga. Se on muuten seepran näköinen olio, mutta sillä on raitoja vain päässään. Aikanaan se köpötteli vuoristoilla ja aroilla Etelä-
Afrikassa. Kvagga kuoli sukupuuttoon 1878, thaimaankauris vuonna 1938. Niiden täytetyt ruumiit ovat nyt pällisteltävissä Pariisissa luonnontieteellisessä museossa.

Miksi? Koska ihminen. Tietysti. Thaimaankauris menetti elinalaa kaupallisille riisinviljelijöille. Kvagga oli helppo eläin metsästää, joten hollantilaiset siirtolaiset ottivat siitä ilon irti.

Pari vuotta sitten sukupuuttoon kuoli Melomys rubicola, koralliriutalla Australiassa elänyt jyrsijä. Se on ensimmäinen nisäkäs, jonka sukupuuton syy on ilmastonmuutos. Ison valliriutan koralleista on kuollut puolet, koska vesi on lämmennyt liikaa.

WWF JULKAISI hiljattain raportin, josta nousi isoja uutisotsikoita. Näytti siltä, että 60 prosenttia maailman selkärankaisista eläimistä olisi hävinnyt sitten 70-luvun. Oikeasti ihan tällaista päätelmää ei tutkimuksesta voi tehdä. Kyse on nimittäin keskiarvosta.

Yksittäisen populaation rankka väheneminen vetää keskiarvon korkeisiin lukemiin eikä kerro eläinten todellisesta vähentymisestä. Virheen huomasi jenkkilehti The Atlantic.

Eläimille kuuluu silti huonoa. Evoluutiolla menisi kolmesta seitsemään miljoonaa vuotta paikata ihmisen aiheuttamaan tuhoa luonnon monimuotoisuudelle, jos jatkamme samaan malliin vielä seuraavat 50 vuotta. Näin väittää Aarhusin yliopistolla lokakuussa julkistettu tutkimus.

Lapsena koulussa kerrottiin dodosta, kalkkunan näköisestä, vähän kömpelöstä linnusta. Mauritiuksella elänyt dodo hävisi elävien kirjoista jo 1600-luvulla. Nyt dodolla alkaa olla jo vähän liian paljon kavereita.

Missäköhän vaiheessa pilkka osuu omaan nilkkaan?