Mitä tapahtuu kulttuurikritiikille, kun taiteilija hyökkää sitä ja kriitikkoa vastaan?
Tuukka Temonen teki elokuvan Jari Sarasvuosta ja provosoitui julkisesti sen ei niin mairittelevista arvioista. Mitä kritiikille tapahtuu, kun taiteilija vastaa siihen?
MIKAEL MATTILA, teksti
OPTIPARI, kuva
”TULE JA närkästy”, kuuluu Tuukka Temosen ohjaaman Valmentaja-elokuvan mainoslause.
Elokuvakriitikot tekivät työtä käskettyä. He ottivat Jari Sarasvuosta kertovan henkilökuvan vastaan nuivasti. Helsingin Sanomat kutsui sitä neukkaripöytään tuoduksi metripizzaksi, Me Naiset puolestaan kotivideokoosteeksi.
Sitten närkästyi Temonen.
Netissä hän toivoi Kouvolan Sanomien Matti Tieaholle potkuja ja väitti televisiossa, että negatiivinen arvio oli osoitus Helsingin Sanomien Anton Vanha-Majamaan kommariudesta.
Reaktio ei ollut uusi. Myös ohjaajan edellinen elokuva, Apulantaa käsitellyt Teit meistä kauniin, sai mediassa ristiriitaisen vastaanoton. Yhtyeen ex-basisti Temonen suivaantui ja julisti Aamulehden haastattelussa, ettei järjestä seuraavan elokuvansa yhteydessä yhtään lehdistönäytöstä.
MUTTA ON sitä provosoiduttu ennenkin.
Räppäri Cheek julisti Rumban Oskari Onniselle porttikiellon lehdistötilaisuuteensa, koska koki tämän levittävän ”negatiivista energiaa”. Suomalaisten toimittajien ”negatiivisuutta” ovat julkisuudessa moittineet myös laulaja Saara Aalto ja tuottaja Hank Solo.
Milloin taiteilijoiden kriittistä tarkastelua mediassa alettiin pitää pahantahtoisena negistelynä?
”Näitä keskusteluja on ollut maailman sivu”, vastaa Tampereen yliopiston dosentti ja Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen entinen esimies Heikki Hellman.
”50-luvulla säveltäjät hermostuivat Helsingin Sanomien Martti Vuorenjuurelle ja vaativat tälle potkuja. 80-luvulla samanlaisen hyökkäyksen kohteena oli Seppo Heikinheimo. Heidän tyyliään pidettiin liian kärkevänä.”
Nykyään retoriikka vain on erilaista. Temonen on pitänyt Valmentaja-kritiikkiä ”yrittäjävastaisena”, ja Cheekillä on ollut tapana korostaa, miten paljon hän on tehnyt työtä uransa eteen.
Kokevatko he työnsä yrittäjyytenä?
Logiikka menee suunnilleen niin, että koska taiteen teko on ”kovaa duunia”, ei sitä tulisi kritisoida. Iso paha kulttuurikriitikko pilaa päivän, kun suhtatutuu työn jälkeen taideteoksena.
TARKOITUSPERIEN VÄLILLÄ vallitsee periaatteellinen ristiriita.
”Menestys ja sankaritarinat ovat suosittuja nykyään muutenkin”, analysoi Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja Maria Säkö.
”Menestystä pidetään itseisarvona. Kun toimittaja lähtee purkamaan sitä osiin, voidaan analyysi nähdä helposti hyökkäyksenä.”
Taide jää keskustelussa toissijaiseksi. Saara Aallon tai Tuukka Temosen tsemppaaminen ei olekaan enää makuun perustuva kannanotto, vaan tuen osoitus suomalaiselle yrittäjyydelle. Monet tuottajapuolen edustajat tuntuvat odottavan, että kriitikot ovat heidän puolellaan, edistämässä tätä menestystarinaa.
Tällainenkaan ajatus ei ole uusi, taustoittaa Heikki Hellman.
”80-luvulla, kun suomalaista elokuvaa tehtiin paljon vähemmän, olivat kriitikotkin sille myötämielisempiä. Ala oli pienempi, eikä omaa pesää haluttu liata.”
Nykyään on enemmän elokuvia ja kriitikoitakin. Someaikakaudella keskustellaan siitä, mitä institutionaaliselle kulttuurikritiikille tapahtuu, kun kuka tahansa voi kertoa mielipiteensä mistä tahansa.
”Jos Valmentaja-kohusta haluaa jotain positiivista poimia, niin ainakin se osoittaa, että sanomalehdessä julkaistulla kulttuurikritiikillä on yhä painoarvoa”, Hellman naurahtaa.