Kuka oli Paavo Koli, jonka mukaan on nimetty luentosali – Ja mitä voisimme oppia häneltä?
Paavo Koli runnoi läpi suuren rakenteellisen uudistuksen, mutta oli aikansa kuva myös ei-niin mairittelevalla tavalla.
KAROLIINA PAANANEN, teksti
SILJA VIITALA, kuva
HAASTATTELUN ALUKSI entinen vararehtori Matti Parjanen tekee poikkeuksen. Hän lukee ääneen otteen kirjastaan, Tampereen yliopiston 1960-luvun rehtorin Paavo Kolin elämäkerran toisesta osasta (Mister Koli, oletteko kommunisti? Yliopistobarrikadien räjäyttäjän elämä). Parjanen ei ole suostunut avaamaan sitä kertaakaan aiemmin. Kuten moni muukaan kirjailija, Parjanen ei mielellään tartu teoksiinsa enää niiden julkaisun jälkeen.
Parjanen työskenteli 1960-luvulla Kolin assistenttina ja teki yliopistossa pitkän uran. Nyt hän lukee kohdan juhlapuheesta, jonka Koli piti kahden uuden opiskelija-
asuntolan vihkiäisissä.
Se puhe jäi Kolin viimeiseksi.
”Ylioppilaamme haluavat akateemisen vapauden tilalle akateemista vastuuta. Antakaamme heille uudet opintopuitteet ja siirtäkäämme heidän hartioilleen rohkeasti velvollisuuksia ja vastuuta. Näin menetteli yhteiskuntamme viime sotien kriittisinä vuosina. Koulupojaltakin vaadittiin tuolloin kykyä astua joukkueenjohtajaksi.”
Kolin juhlapuheeseen tartuttiin Aviisissa kiivaasti.
Parjanen kirjoittaa kirjassaan seuraavasti:
”Ylioppilaspäällikkö Juhani Manninen ilmaisi ankaran kielteisen mielipiteensä Aviisin etusivulla otsikolla, joka kasvoi musertavan konkreettiseksi.”
Otsikko kuului: Tervemenoa Koli. Kirjoittajan mukaan opiskelijat eivät tarvitse ”päänsilittelijöitä” tai ”auktoriteettia tulkikseen”. Yhtä kaikki, opiskelijat kaipasivat demokratiaa ja päätäntävaltaa.
Puoli vuosisataa myöhemmin murheet ovat samat.
Syksyllä 2014 yliopistoyhteisö yllätettiin pahemman kerran, kun yliopiston Intraan ilmestyi tiedote tulevasta korkeakoulujen yhdistymisestä. Sen suunnitelmat oli laadittu henkilökunnan tai opiskelijoiden tietämättä.
Alkoi jargon. Puhe ripeydestä sekä kansainvälisestä ja monialaisesta yliopistosta. Wau!
Paavo Koli oli mukana muuttamassa yliopiston jäykkää kulttuuria.
TOPPATAKIT KAHISIVAT helmikuussa Päätalon aulassa. Tuhatpäinen joukko opiskelijoita ja henkilökunnan edustajia päätti marssia ulos. Mitta oli täyttynyt.
Luottamus on rapistunut, sillä asioissa ei ole oltu riittävän avoimia ja rehellisiä, sanoo Jari Stenvall, professoreiden luottamushenkilö ja hallintotieteen professori. Stenvall on tutkinut fuusioita 20 vuotta.
Stenvallin mukaan syntynyttä epäluottamusta ei voi sivuuttaa. Älykkäät ihmiset osaavat havainnoida, mitä ympärillä tapahtuu, ja sitä on arvostettava.
”Älykkäät ihmiset hakevat areenansa tärkeinä pitämilleen asioille. Jos johtamisen tarjoamat areenat eivät maistu, ihmiset etsivät uusia.”
Tärkeintä olisi, etteivät yliopistolaiset muuttuisi välinpitämättömiksi.
”Jargon-puheesta on keskusteltu johtamistutkimuksessa paljon. On pyrittävä kirkastamaan se, mistä on kysymys. Ei riitä, että puhutaan siitä, että korkeakoulut ovat menneet yhteen, ja että tavoite on kansainvälinen huippuyliopisto.”
Stenvall sanoo, että kun ajatellaan korkeakoulujen menestymistä, pikavoittoja ei ole syytä odottaa.
”Jos ajatellaan kansainvälistymistä, kyse on suunnilleen samasta resurssierosta kuin jos Ilves pelaisi Barcelonaa vastaan. Kun pärjäämme jo näillä pelimerkeillä niin hyvin, on arvokasta, että muutos tehdään oikein.”
Stenvall pitää hyvänä sitä, että opiskelijat kyseenalaistavat, mitä ylhäällä tapahtuu. Eikä tässäkään ole kyse mistään päänsilittelystä, vaan siitä, että avoin keskustelu on merkki terveestä yhteisöstä. Harva yhtä suuri yhteisö on yksimielinen. Akateemisen henkilökunnankaan keskuudessa ei vallitse konsensusta yliopiston tilanteesta.
”Se, käynnistyvätkö yt-neuvottelut vai eivät, on käytävillä lähes päivittäinen keskustelun aihe. Samoin keskustellaan tehtäviin nimityksistä, koska ne ovat monelle signaali siitä, mitä pidetään tärkeänä.”
Henkilöstön edustajia huolettavat Stenvallin mukaan yliopiston itsenäisyyden säilyminen, akateemisen kulttuurin arvostus ja eri tieteenalojen tasapuolinen kohtelu.
”Osa on hyvin innostuneita, osa pelkää ja on henkilökunnan keskuudessa on myös epävarmuutta. Ehkä suurin osa on odottavin mielin siitä, mitä on tapahtumassa. Vallitseva olotila on mielestäni se, että nähdään, että asiat voivat vielä kehittyä”, Stenvall sanoo.
Stenvall näkee, että yliopiston uuden johdon ja hallituksen myötä uuden alun mahdollisuus on olemassa. Johtopöydissä suunniteltavien tiukkojen strategioiden aika on kuitenkin ohi, Stenvall sanoo.
Siinä mielessä Stenvall ei haikaile Kolin aikaan. Vapaus kuuluu hänestä yliopiston kulttuuriin.
YMMÄRTÄÄKSEEN SITÄ, mistä yliopiston kulttuurissa on kyse, on tarkasteltava opinahjon historiaa. Siinä Kolilla on keskeinen rooli.
Entinen vararehtori Parjanen tuntee historian. Hän kuvailee 1960-luvun yliopistolaitosta jäykäksi. Professorien ja assistenttien tai opiskelijoiden välillä ei ollut sinunkauppoja. Assistentit pesivät professoreiden pyykkejä.
Paavo Koli oli Matti Parjasen mukaan eturintamassa muuttamassa jäykkää kulttuuria.
Vimma siihen juonsi sota-ajalta. Upseerina ja johtajana jatkosodassa toiminut Koli palveli tavallisten metsätyömiesten kanssa. Kolista tuli Mannerheim-ristin ritari, mutta Parjasen mukaan Koli piti sitä ryhmänsä miesten ansiona.
Sota-ajan kokemukset tekivät rehtorista määrätietoisen johtajan, mutta rintamalta palasi painajaisten ja uniongelmien piinaama mies.
Tampereella professoreita ärsytti, kun Koli kajosi heidän statukseensa.
”Kun kävelimme Kolin kanssa yliopiston käytävillä, professorit livahtivat hänet nähdessään vessaan. Rehtorin ensimmäinen arka kysymys olisi koskenut professorin uusia tutkimustuloksia”, Parjanen sanoo.
Junantuomat opettajat pitivät Parjasen mukaan Tampereen tunnelmaa letkeänä.
”Nyt, kun näkee käytävällä oikein epäsiistin kaverin, ajattelen, että tuo ei ole ainakaan kauppatieteen opiskelija, vaan se voi olla sosiologian professori.”
Paavo Koli laajensi yliopistoa ensin ja pyysi rahaa vasta sitten.
KOLIN MERKITTÄVIN ansio yliopiston historiassa oli hänen puoliväkisin läpi runnomansa rakenteellinen muutos. Yhden tiedekunnan Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta laajeni monialainen yliopisto vuonna 1966.
Kolin kuusivuotisen rehtorikauden aikana opiskelijamäärä viisinkertaistui. Samalla rahantarve kasvoi. Rahoitusta haettiin yksityisten tahojen lisäksi opetusministeriöltä. Parjasen mukaan rehtorikollegat muista yliopistoista sanoivat, että Koli veti välistä.
”Kun yliopistojen vuosittaista budjettia käsiteltiin, muiden yliopistojen rehtorit odottivat jännittyneenä, minkä paksuinen rahasäkki opetusministeriöstä lähetetään.”
Koli ei suostunut Parjasen mukaan odottelemaan, vaan otti matkaansa kokoomuslaisen aktiivipoliitikon ja yliopiston hallintojohtajan Yrjö Silon ja suuntasi suoraan päättäjien pakeille.
”He matkustivat ministeriöön kertomaan, mitä Tampereen yliopiston säkkiin pitäisi lisätä.”
Koli laajensi ensin yliopistoa ja pyysi vasta sen jälkeen varoja siihen. Se oli vastoin tapoja, Parjanen kertoo.
Tampere3:n myötä yliopiston rahoitusmalli muuttuu jälleen.
”Kolin taitoa tulevat myös Tampere3:n tulevaisuuden rehtorit tarvitsemaan, jotta he pystyvät neuvottelemaan sekä valtion että yrityspuolen rahasäkeistä.”
Parjasen mukaan myös yliopiston kansainvälisyys on Kolin perintöä. Koli vieraili usein Yhdysvalloissa ja hankki reissuillaan rahoitusta yliopistolle. Vähitellen Tampereelle alkoi saapua vaihto-opiskelijoita Yhdysvalloistakin.
TAMPEREEN YLIOPISTON vaiheet eivät ole irrallaan maailman ilmiöistä. Vasemmistolaisuus voimistui 1960-luvulla, ja vuosi 1968 muistetaan opiskelijaradikalismista.
Punainen leima tarttui yhteiskunnalliseen yliopistoon nopeasti. Parjanen muistaa ulkoa kirjeen, jonka hän sai työskennellessään promootion pääorganisoijana vuonna 1965. Siinä kauhisteltiin, miten alas korkeakoulu saattoi vajota, kun kunniatohtoriksi valittiin Väinö Linna, ”puolueellinen roskakirjailija”.
Opiskelijat muodostivat taistolaisryhmiä, joista näkyvimpiä oli Tampereen yliopiston marxilaiset ryhmät (Tymr). Tymriläiset saivat paljon huomiota. He järjestivät näkyviä kannanottoja onnistuivat saamaan sanomansa läpi jopa Aamulehdessä. Tymriläisten ja muiden ryhmittymien ideologiaa kannattaneiden joukko oli Parjasen mukaan kuitenkin pienempi kuin moni kuvittelee.
”Moitiskelin entistä tiedotusopin professoria ja Aamulehden päätoimittajaa, Raino Vehmasta siitä, että hän julkaisi lehdessään kaikkia pikkuruisia lentolehtisiä. Sellaisiakin, joiden vaatimus oli ’vallankumous tai kuolema’. Näitä kiikuttelivat Vehmakselle eräät tutut professorit.”
”Hullusta vuodesta 1968” alkoi opiskelijaradikalismi, ja opiskelijat aktivoituivat myös Tampereella.
Tamy järjesti lukukausimaksulakon, jonka ansiosta yliopiston lukukausimaksua ei nostettu, ja yliopistoon syntyi kolmikanta, jonka myötä opiskelijat pääsivät osallistumaan päätöksentekoon yliopistossa.
Punainen väri alkoi Parjasen mukaan haalistua, kun yliopistosta valmistui monien alojen maistereita ja tohtoreita, lääkäreitä ja taloustieteilijöitä.
Paavo Koli erosi rehtorin virasta 47-vuotiaana.
KOLI SAI aikaan paljon hyvää, mutta oli myös aikansa kuva – eikä aina kovin mairittelevalla tavalla.
Koli ajoi uudistuksensa läpi varsin epädemokraattisin keinoin, ja professorit valittivat hänestä jatkuvasti.
Nykyisen monialaisen yliopiston perustaja on ollut lähestulkoon unohdettu vuosikymmeniä.
”Eräät ovat luulleet hänen olleen joku Pirkanmaan maaherra, jolle on omistettu luentosali Pinnissä. Siksi naulasin vuosia sitten Paavo Koli -salin ovenpieleen metallilaatan, jossa kerroin kuka rehtori Koli oli.”
Parjanen uskoo, että Kolilla olisi sanansa sanottavana myös Tampere3:sta. Parjasen ”vahvan jossittelun” mukaan Koli olisi suostunut T3:een, jos olisi itse saanut johtaa yhdistymistä, ja yhteiskuntatieteet olisivat säilyneet yliopiston kärjessä.
Koli erosi rehtorin virastaan 47-vuotiaana loppuvuodesta 1968. Eläkepäivistä hän ei koskaan päässyt nauttimaan.
Seuraavana keväänä hän teki itsemurhan.