Klassikkoni: Jyrkin syytä
Haja-asutusalueella kasvaneena vietin lapsuudessani paljon aikaa yksin kotona. En ollut kylän sosiaalisin perhonen, lähistöllä ei asunut juuri muita lapsiperheitä ja vajaan viiden kilometrin matka kaupunkiin tuntui pienestä pojasta ylivoimaiselta. Siksi vietin paljon aikaa television ääressä katsoen Summeria, päiväuusintoja ja musiikkiohjelma Jyrkiä.
Eräänä iltapäivänä Jyrki näytti musiikkivideon kappaleeseen Papercut vastikään ensialbuminsa julkaisseelta yhtyeeltä Linkin Park. Siihen asti lähinnä lastenmusiikkiin, isän tanssimusiikkikokoelmaan ja Eppu Normaaliin tottuneelta klopilta se räjäytti pään: musiikki oli villiä ja aggressiivista ja video jotain erilaista Tehosekoittimeen tai Spice Girlseihin verrattuna.
Internetiä meiltä ei vielä kotoa löytynyt, joten jouduin odottamaan seuraavaan päivään ja uuteen soittokertaan ennen kuin sain raapustettua yhtyeen ja kappaleen nimet paperille. Sen ojensin sitten vanhemmilleni pyytäen levyä joululahjaksi. Hieman vastentahtoisesti he Hybrid Theory -albumin minulle ostivatkin. Englantia en tietenkään siinä vaiheessa vielä osannut, joten sanat eivät minulle mitään merkinneet.
Minulla on albumi edelleen tallessa ja kuuntelen sitä ajoittain. Arvostan nykyään enemmän kappaleiden ja levyn rakennetta, melodioita ja hyvin yhteen toimivaa kokonaisuutta kuin voimaa ja aggressiota.
Jälkikäteen mietittynä biisien rap-osuudet olivat suuri vaikute myöhempään rap-vaiheeseeni, josta en ole kovin ylpeä. Siitä huolimatta uskallan väittää, että Jyrki ja Linkin Park ovat osin syypäitä esiteini-ikäni kapinavaiheeseen.
Kaikki on siis median syytä.
Linkin Park: Hybrid Theory (Warner Bros. 2000)