Konflikti kameran kahdelta puolen
Valokuvaaja Heikki Pölönen matkusti Palestiinan Länsirannalle ja näki elämää raunioiden keskellä. Sotatilassa arjen voi nähdä kahdesta näkökulmasta, hän pohtii palattuaan Suomeen.
Tampereen yliopistossa opiskellut Heikki Pölönen hankki puolivahingossa järjestelmäkameran ja päätyi vuoden journalismiopintojen jälkeen hakemaan kuvauslinjan puolelle. Pölönen kuvasi ulkomaanmatkoillaan tavallisten ihmisten arkielämää muun muassa New Yorkin metrotunneleissa. Jo lukiossa häntä historia ja politiikka kiinnostivat häntä.
Nämä puolet yhdistyivät huomaamatta, kun visuaalisen journalismin maisteriksi viime vuonna valmistunut Pölönen päätyi ihmisoikeusjärjestö EAPPI:n vapaaehtoistyöntekijäksi kuultuaan ystävältään järjestön toiminnasta. Ei mennyt kauaa, kun hän lähti EAPPI:n toimintaan mukaan.
Pölösen tehtävänä oli raportoida ihmisoikeusrikkomuksista Israelin ja Palestiinan alueella. Kolmen kuukauden mittaisen pestin aikana hän pääsisi kuvaamaan ja raportoimaan asioista, joita hän ei olisi koskaan kokenut. Odotukset kuvaamisesta muuttuivat tammikuussa 2013 Pölösen päästyä Länsirannan eteläosassa sijaitsevalle South Hebron Hillsin alueelle.
”Lähtiessäni ajattelin, että etsin kuvausprojektin, jota seurata ja laajentaisin sitä yhden teeman ympärille esimerkiksi kuvaamalla perhettä pidemmällä aikavälillä.”
”Kun pääsin paikan päälle, kameran rooli muuttui. Tarinan luomisen sijaan aloin huomata dokumentoinnin tärkeyden. Osasta ihmisistä tuli ystäviäni. Kun joku hyökkäsi heidän kimppuunsa, tärkeintä ei enää ollut, mistä kulmasta saa parhaan kuvan ja mistä valo tulee”, Pölönen sanoo.
Kameran avulla Heikki Pölönen sai uudenlaista vaikutusvaltaa epäoikeudenmukaisuuksien keskellä. Mikäli israelilaiset tekivät rikkomuksia palestiinalaisten alueella, kuten tuhosivat viljelymaita, heidän toimintansa dokumentoitiin välittömästi tarkkailijoiden läsnä ollessa. Kamerasta tuli tapa dokumentoida vääryydet ja ennaltaehkäistä niitä.
Myös kulttuurierot vaativat totuttelua. Pienissä ja konservatiivisissa kyläyhteisöissä oli sääntöjä, kuten se, ettei naisia saanut kuvata ilman lupaa. EAPPI:n tarkkailijan asemassa Pölösen piti olla hyvin varovainen sen kanssa, mitä hän kuvaa. Ajoittain Pölönen tunsi kameran käytön liian röyhkeäksi ihmisten kohtaloita ajatellen.
”Halusin välttää sitä, että palestiinalaiset olisivat tunteneet olevansa näyttelyesineitä. Tällöin heille olisi helposti syntynyt epäilys siitä, mihin kuvia käytämme. Monesti tullessamme pikkukyliin leikimme paikallisten lasten kanssa, ja annoin heidän ottaa minusta kuvia. Roolit vaihtuivat ennakoimattomasti”, Pölönen kertoo.
Pölönen vieraili matkansa aikana useasti ihmisten kodeissa. Niillä palestiinalaisilla, joiden talot olivat vielä pystyssä, ei ollut lainkaan juoksevaa vettä. Ihmiset olivat kuitenkin hyvin vieraanvaraisia ja hoitivat lampaita ja oliivipuitaan. Asukkaat pyrkivät jatkamaan päivittäistä elämää, vaikka heidän talonsa tuhottiin tai heiltä vietiin mahdollisuus harjoittaa elinkeinojaan. Paikalliset ymmärsivät Pölösen mukaan valokuvien arvon.
”Pyrin kuvissani selittämään viitteellisesti, mitä on tapahtunut ja kuinka palestiinalaisten elinkeinoja on viety pois. Todella moni kiitteli, että olimme paikalla ja ymmärsi, että tulemme viemään heidän viestiään eteenpäin. Palestiinalaiset kutsuivatkin meitä rauhan viestinviejiksi.”