Rauniokuvaaja etsii hetkiä, jolloin luonto ottaa vallan
Tamperelainen Olli Syrjäkari kuvaa hetkiä, jolloin ihminen on lähtenyt. Kuvillaan hän ottaa kantaa ympäristön puolesta. ”Toki tämä on ristiriitaista siksi, että rappio miellyttää minua visuaalisesti”, hän pohtii.
”Muutin reilut kolme vuotta sitten Oulusta Tampereelle. Käynnissä oli iso elämänmuutos. Minulla oli aika juureton olo. Mietin, mitä teen täällä, kun minulla ei ollut koulua, työtä tai mitään. Sitten ostin kameran ja aloin kuvata. Olen aina pitänyt autiotaloista ja hylätyistä rakennuksista, joten aloin metsästää niitä.
Oulussa olin vähän kuin kävelevä ruumis. Kun muutin pois sieltä, heräsin eloon. Oulussa oli kaikki jo nähty ja koettu, niin hyvässä kuin pahassa. Tampereella sain käytännössä uuden aloituksen. Monesti olen kuvatessani miettinyt, miksi ihmiset hylkäävät talon, esimerkiksi perhe kodin. Jossain vaiheessa ymmärsin, että hylätyissä paikoissa kuvasin niitä samoja tunnetiloja, joita minulla oli silloin, kun muutin Oulusta Tampereelle.”
Ikuinen
”Lapsena naapurustossamme oli tsaarin aikainen kasarmi. Katselimme kaverin takapihalta aluetta. Siellä oli pelottavan näköisiä rakennuksia, joissa oli ollut Karjalan evakkoja. Emme tienneet sitä silloin ja sanoimme, että tuo on ollut sairaala ja tuo mielisairaala. Sitten keksimme, että jostain kuuluu öisin huutoa ja jossain on nähty tyyppi kävelemässä. Tarinat olivat 99,9-prosenttisesti fiktiota. Paikka sai mielikuvituksen laukkaamaan. Melkein joka kerta, kun menen johonkin hylättyyn taloon tai tehtaaseen, mielikuvitus alkaa juosta samalla tavalla.
Tunnen hylätyissä paikoissa pelkoa, vaikka siinä ei ole mitään rationaalista. Joskus kuvausretkillä on sattunut hyvin outoja asioita, jotka jäävät takaraivoon, vaikka niihin on varmasti jokin luonnollinen syy. Kerran olin hylätyssä sairaalassa, jossa oli hyvin hämärää. Valoja ei ollut. Siellä oli pitkiä käytäviä, jotka pimenivät pimenemistään. Kun aloin ottaa kuvaa yhdellä käytävistä, parin metrin päässä minusta alkoi avautua nariseva ovi. Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi ovi aukesi. Se saattoi olla tuulenpuuska, mutta toisaalta paikassa oli kyllä vanerit ikkunoissa. Tuuli ei tullut läpi.
Kun on yksin tuollaisissa paikoissa, alkaa jännittää. Uteliaisuus kuitenkin voittaa pelon. En tee asioita turhan vuoksi. Jos olen selvittänyt, missä rakennus on ja miten sinne pääsee sisälle, en voisi lähteä sieltä irrationaalisen pelon vuoksi pois. Se on minulle niin turhauttava ajatus, että ohitan sen.
Oikeasti pitäisi pelätä ränsistyneitä rakenteita. Olen säästynyt aika hyvin, vain pari kertaa on mennyt naula jalkaan. En mene paikkoihin, joihin ei ole pääsyä. En riko mitään. Noudatan koodia, jossa jätetään vain jalanjälkiä ja otetaan vain valokuvia.”
Kultaiset vuodet
”Nykyihminen on ollut maapallolla vasta silmänräpäyksen ja alkanut muokata maapalloa toden teolla vasta teollisen vallankumouksen aikana, mikä on murto-osa silmänräpäyksestä. Se, mitä tässä ajassa on saatu aikaan sekä hyvässä että pahassa, on harvoin ympäristölle positiivista – jos mietitään vaikka ilmastonmuutosta tai eläinlajien joukkosukupuuttoa, jotka on mahdollisesti saatu aikaan. Olemme tavalla tai toisella kaikki kollektiivisesti syyllisiä siihen. Olemme olleet täällä silmänräpäyksen ajan ja saaneet tuollaisen määrän tuhoa aikaan. Väliaikaisuutta ajatellen olemme aika huonoja vieraita. Etenkin teollisuudessa huomaa, että siinä vaiheessa, kun kassavirta kuivuu, tehdas pilaantuneine maineen jää jonkun muun hartioille. Otetaan irti kaikki, mitä saadaan, ja that’s it.
Ajattelen, että kuvani ovat kantaaottavia. Toki tämä on ristiriitaista siksi, että rappio miellyttää minua visuaalisesti. Pidän siitä hetkestä, kun luonto alkaa tulla takaisin.”
Lisää Olli Syrjäkarin kuvia kotisivuilla.
Kuuntele katkelma valokuvaaja Olli Syrjäkarin haastattelusta. Mitä outoa tapahtui sen jälkeen, kun Syrjäkari oli puhunut pelosta?