Tampere–Amsterdam

Ystävät ja perhe pelkäsivät, minäkin vähän. Rekan kyytiin piti silti päästä, kerranhan sitä vain nuoria ollaan. Miten kävi?

Silja Viitala, teksti ja kuvat

Taivas on sininen ja tie kuiva. Maaliskuun puolessa välissä sää on kesäinen. Valo on pehmeää, rekan hytissä tuoksuu Wunderbaum. Kaikki on juuri niin kuin kuvittelinkin, ehkä paremminkin. Jalkoja saa pitää kojelaudalla!

Istun rekassa matkalla Tampereelta Amsterdamiin. Matkaa on edeltänyt pitkä kuumottelu sen onnistumisesta. Kaikki oli viime hetkiin asti kiinni siitä, tahtooko toivomanani lähtöpäivänä ajavan rekan kuljettaja seuraa. Kuljettajalla on täysi oikeus valita. Hytti on kuljettajan toimisto; siellä on tarvittavat paperit, puhelimet, kahvinkeitin, jääkaappi ja miellyttävä istuin. Moni ei välttämättä haluaisi omalle työpaikalleen ennalta tuntematonta ihmistä viihdytettäväksi.

Marko Pussinen kuitenkin halusi. Tapasimme ensimmäistä kertaa pari tuntia sitten kuljetusyhtiö Flowertrucksin Tampereen terminaalilla. Markolla on silmälasit ja pientä sänkeä leuassa. Päällä on keltainen ajotakki. Keski-ikäinen Marko vaikuttaa vähän ujolta, mutta mukavalta.

Lähtö Sarankulman terminaalilta vei aikaa.  Iso auto vaunuineen pitää lastata, pestä ja huoltaa ennen lähtöä. Vuosaaren satamassa on oltava ennen viittä, sillä kello 17 matka jatkuu laivalla kohti Travemundea. Rekan perävaunussa on pieni lommo. Sen alkuperää pohditaan usean miehen voimin. Isossa hallissa ilma on painepesurin jäljiltä kuuma ja kostea, miehet tuoksuvat partavedelle. Vähän ennen yhtä nousemme rekan hyttiin, ja matka alkaa. Amsterdamiin on vajaat 2 000 kilometriä.

Matka alkaa Flowertrucksin Sarankulman terminaalilta. Kuski Marko Pussinen pesee auton itse painepesurilla.

”Maanantai-aamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää.” Gösta Sundqvist laulaa radiossa Leevi and the Leavingsin hittiä. Kello on varttia vaille kolme, olemme Hämeenlinnan ja Helsingin välimaastossa. Pientareilla kanien ja kettujen raadot muistuttavat kuolemasta. Niiden elämä loppui kevääseen, toisin kuin ohi kiitävien kuljetusautojen kuljettamien autojen. Niiden kilometrit ovat vasta edessäpäin.

Neljältä saavumme Vuosaaren satamaan. Marko tankkaa rekkaan 800 litraa dieseliä, firman kortti vilahtaa. Haemme eväitä manner-Eurooppaa ajatellen. Pähkinöitä, munia, pari Geishaa. Kahvia, Marko tarjoaa. Yritän vastustella, mutta Marko on lukenut lehtensä. Opiskelija on köyhä, opiskelijalla ei ole varaa. Haemme liput sataman luukulta. Olen maksanut omani etukäteen Flowertrucksille ja olen virallisesti repsikka eli apukuljettaja.

Vuosaaren satamassa silmissä vilisevät kontit ja raskas liikenne. Laivaan pääsyä odotetaan parkkipaikalla.

Pääsemme laivaan vähän ennen viittä. Kun köydet irtoavat, Marko on jo näyttänyt minulle laivasta kaiken olennaisen. Ravintola, tax-free, sauna, baari. Kuljettajien oma lounge, jossa sisällä saa ilmeisesti tupakoida. Muuta ei oikeastaan ole. Hytissä on sohva ja kaksi petiä. Tuntuu ja näyttää ruotsinlaivalta. Hytti on ikkunaton, ja se herättää kuljettajissa närää. Matkustajia on vähän, joten miksi hyviä paikkoja ei jaettu ensin? WLAN toimii huonosti ja televisiosta näkyvät peruskanavat eivät tyrmää tarjonnallaan. Näistä tulee kiinnostavat 29 tuntia.

Laivalla matkustaminen on taatusti paljon puhuttua hidasta matkailua. Yhteyksien ulottumattomissa on aikaa ajatella. Laivalla on pari olohuonemaista loungea, joiden kalustus näyttää kirpputorin huonekaluesittelyltä. Löytyy kirjoja, dekkareita suomeksi, venäjäksi, saksaksi ja ruotsiksi. Suomalaisnainen kutoo punaisesta langasta jotakin. Kannella puhaltaa merituuli, sisällä virtaa halpa valkoviini – lipun hintaan kuuluvassa buffetissa vieläpä ilmainen. Illallinen tarjoillaan seitsemältä. Rahtareiden tiloissa on erikseen lappu, jossa pyydetään pukeutumaan siististi ruokailuun. Piirrosukolla on päällään pitkälahkeiset housut ja pitkähihainen paita, shortsien ja topin päällä on ruksi.

Helsinki–Travemunde-välillä voi ottaa rennosti. Mies nauttii kannella auringosta ja keväisestä säästä.

Buffetin jälkeen siirrymme suoraan baariin. Seuraava päivä vietetään laivalla, joten ajokunnon puolesta ei tarvitse olla huolissaan. Puhutaan maahanmuuttajista, Axl Smithista ja vanhoista sattumuksista. Rekkakuskit näkevät paljon ja kaikenlaista, aina ei mene putkeen. Alaa säätelevät lait saavat kuulla kunniansa. Kahvin hinnat vaihtelevat maailmalla ja Jakke on joskus ryöstetty Moskovassa. Jakke on viisissäkymmenissä, asuu Bangkokissa paikallisen vaimonsa kanssa, ja matkustaa aina Eurooppaan ajamaan. Lentopisteitä kertyy. Jos rekkakuskit olisivat koululuokka, Jakke olisi luokan pelle. Hän naurattaa ja viihdyttää muuta seuruetta. Kertoo tarinoita ja esittelee puhelimestaan kuvia aurinkoisesta Thaimaasta. Jakke on kuitenkin myös kiltti mies, ei juo eikä polta.

Ilta baarissa loppuu yhden jälkeen. Poltamme tupakkaa pimeällä kannella ja suunnittelemme kiteeläisen Juhan kanssa puolitosissamme yhteistä matkaa: Euroopan rantoja pitkin Afrikkaan. Ehkä joskus.