Varjojen vangit – valoyliherkille kevät on rankkaa aikaa

Valoyliherkille kevään pitenevät päivät tarkoittavat rankkaa totuttautumista lisääntyvään valoon.

Juho-Matti Paavola

Talviaurinko helottaa kirkkaansinisellä taivaalla sairaalan ulkopuolella. Valkea hanki kimmeltää kirkkaana. Päivä on täynnä valoa ja houkuttelee ulos. Pidentyvän päivän ja lähestyvän kevään tuntee vuoden pimeimmän ajan jälkeen ihollaan.

Reija Pasaselle kirkas talvipäivä tarkoittaa kuitenkin ikkunoiden välttelyä, migreeniä ja pahimmillaan vetisille rakkuloille menevää ihottumaa.
”Nyt täytyy laittaa aurinkolasit päähän ja vetää hanskoja entistä tiukemmin käsiin”, hän toteaa.

Pasanen on valoyliherkkä. Onneksi päivä on vielä lyhyt ja lämpötila alhainen, joten oireet ovat lieviä. Suomen suvi ja sen päättymättömät päivät ovat valoyliherkälle hankalinta aikaa.

Lievästä valoyliherkkyydestä kärsii arviolta 10–20 prosenttia suomalaisista. Yliherkkyys näkyy pieninä punaisina näppylöinä ensimmäisinä kunnolla aurinkoisina päivinä. Vakavaksi tauti äityy vain harvalla. Valoihottumaksi kutsutaan joukkoa vaihtelevia ihosairauksia, joille yhteistä on ihon voimakas reagointi valon ultraviolettisäteilyyn. Auringonvalossa UV-säteilyä on paljon, mutta herkimmille oireita voivat aiheuttaa jopa kirkkaat loisteputket.

Valoyliherkkyyden syyt ja muodot vaihtelevat. Monesti tarkkaa aiheuttajaa on mahdoton määrittää. Yliherkkyyteen liittyy usein myös muita allergiaoireita. Pasanen sairastaa valoihottuman lisäksi metalliallergiaa, psoriasista ja on herkkä hajusteille.

”Mieheni sanoo aina, että olen aika edullinen: minua ei tarvitse viedä etelänlomalle eikä ostaa hajuvesiä tai koruja. Otan sitten muussa takaisin”, Pasanen nauraa.

Tavallisimmin valoihottuma puhkeaa 20–30 vuoden iässä, mutta on olemassa myös syntymästään saakka valoyliherkkiä lapsia. Pasasen tauti äityi pahaksi 38-vuotiaana. Nuorempana hän kesti aurinkoa siinä missä muutkin, hoiti puutarhaa ja teki heinätöitä maalla. Keväällä 1991 kaikki muuttui.

Pahanlaatuinen valoihottuma yllätti täysin. Iho oli kauttaaltaan punainen ja vesikelloilla, jotka tulehtuivat. Pasasella oli käsiensä ympärille kiedottuna keittosuola­liuoksessa uitetut lakananriekaleet, joiden päälle kierrettiin kelmua. Kutina oli sietämätöntä.
”Se oli todella kauhea kesä. Kävin kerran viikossa lääkärissä”, Pasanen huokaisee muistellessaan parinkymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Asiaa ei helpottanut diagnoosin puuttuminen. Sairaalassa ei osattu antaa syytä ihottumalle, annettiin vain kortisonia ja antihistamiinia. Vasta Pasasen metalliallergiaa aikaisemmin hoitanut lääkäri ymmärsi, että oireet johtuvat valosta.

Alussa auringon karttaminen oli hankalaa. Pasasen piti opetella käyttämään pitkiä valoa läpäisemättömiä vaatteita ja pysyttelemään varjoissa. Omakotitalon pihatyöt hoidettiin iltaisin eikä lasten kanssa voinut lähteä uimarannalle.

”Nyt lapsenlapset jo ymmärtävät, että mummu on sairas eikä voi olla auringossa.”

Ihottuma väheni, kun Pasanen oppi välttämään suoraa auringonvaloa. Oireet kuitenkin lisääntyivät hiljalleen: valo ja lämpö yhdessä alkoivat aiheuttaa pahoinvointia ja migreeniä. Kesällä kotimatkat töistä ilmastoimattomalla autolla olivat tuskallisia.