Gradu, tuo kerran hukattu mahdollisuus
Saatoin hengailla kauhtuneissa pyjamahousuissa neljään iltapäivällä. Jos jaksoin, harjasin hiukseni, jos en, ei se haitannut.
Lounaaksi söin tähteitä talon tapaan. Yliopistolla pyörähdin kerran pari viikossa pysyäkseni täysijärkisenä.
Oi noita ihania graduaikoja!
Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että oma graduni oli hukkaan heitetty mahdollisuus, paperinivaska, joka ei hyödyttänyt tätä yhteiskuntaa juuri mitenkään. Vain yliopisto sai yhden opintonsa pitkiksi venäyttäneen maisterin ulos talosta. Ja minä valmistuin erittäin lupaavaksi akateemiseksi työttömäksi.
Jos nyt tekisin työn uudestaan, heittäisin siistit vaatteet niskaan ja lähtisin kolkuttelemaan yritysten ja muiden mediakustantajien ovia.
Kyselisin mediataloilta aiheita ja miettisin journalismin käytännön sovelluksia. Manailun sijaan kiittäisin graduani siitä, että se toimii tienraivaajana työelämään.
Vasta jälkikäteen olen tajunnut, että graduaikoina olin salaa kateellinen teekkarikavereilleni, jotka tekivät diplomitöitänsä sujuvasti yritysten palveluksessa, palkattuna työvoimana.
Tilaustutkimuksesta on monenlaista hyötyä verrattuna kotona väännettyyn pyjamagraduun. Opiskelija oppii työelämän pelisääntöjä ja saa yhteyksiä. Parhaimmillaan varvas työntyy hiljalleen työpaikan oven väliin niin tehokkaasti, että työtä löytyy jatkossakin. Isona etuna pidän myös työstä maksettavaa korvausta, jota itselle tehtävä gradu apurahatöitä lukuun ottamatta harvoin tarjoaa.
Työn tilaajalle tilausgradu taas on mahdollisuus teettää tutkimuksia, joita ei muuten tulisi tehtyä. Sitä kautta läpyskästä voi hyötyä vaikkapa asiakas tai kokonainen työyhteisö.
En väitä, että tilausgradut olisivat ainut tapa tehdä yliopiston opinnäytteitä. Teoreettisillekin graduille on tarvetta. Tilausgraduihin liittyy aivan varmasti myös omia ongelmiaan: tilaaja voi haluta tutkimukselta tarkoitushakuisia tuloksia, palkka voi jäädä työmäärään nähden surkeaksi ja graduntekijä lannistua huonosta esimiehestä.
Sanon vain, että iso osa etenkin humanististen alojen opiskelijoista tuskailee vuoden tai kaksi suotta omassa tutkijankammiossaan, kun yrityksissä, kunnissa ja järjestöissä odottaisi loputon määrä kiinnostavia graduaiheita oikeissa työyhteisöissä.
Mielekäs graduprojekti hyödyttää niin opiskelijaa, tilaajaa kuin yliopistoakin.
Siksi odotan, että yliopiston humanistisimmissakin pesäkkeissä herätään luomaan työelämäkontakteja. Ja koska samalla uskon, että näin ei käy ainakaan kovin vikkelästi, kehotan graduntekijöitä oma-aloitteisuuteen.
Yliopisto-opiskelun viimeisen kiusauksen voi suorittaa muutenkin kuin pyjamahousuissa.
Kirjoittaja on Aviisin päätoimittaja.