Kulttuuri
11.1.2018

Toimittaja kokeili noloa lukuhaastetta ja luki 50 kirjaa vuodessa – Nämä viisi olivat ylitse muiden

TUIJA SILTAMÄKI, TEKSTI

VÄINÖ VASARA, KUVA

 

PÄÄTIN KAKSI VUOTTA sitten “haastaa itseni” lukemaan enemmän.

Syyt tempaukseen olivat niitä tavanomaisia: lapsuuden ja teini-iän lukuharrastuksen nostalginen romantisointi ja alati kalvava syyllisyys siitä, että hukkaa elämänsä ja tuki- ja liikuntaelimistönsä kyhjöttämällä netissä kuluttamassa epä-älyllistä sisältöä, kuten ”julkista keskustelua”.

Toista se oli lapsena kuulkaas! Loputtomia kesäpäiviä, joina maailma muuttui avarammaksi sivu kerrallaan. Silloin lukemisella ei ollut mitään tekemistä sivistyksen tai statuksen kanssa: mistä lapsi tai teini edes voisi tietää, millaisia cooliusjärjestyksiä kirjallisuuteen liitty, kun kirjalliset intohimot liittyvät lähinnä siihen, milloin seuraava Harry Potter ilmestyy.

 

ASETIN TAVOITTEEKSI lukea vuoden 2016 aikana 50 kirjaa, koska 50 on mukavan pyöreä luku ja olin nähnyt jonkun tekevän niin jossain netissä. Vuonna 2017 asetin tavoitteeksi 52, koska kirja per viikko tuntuu rauhoittavan symmetriseltä ajatukselta.

Luetut kirjat olen postannut Instagramiin, koska pidän sosiaalisessa mediassa leveilemisestä. En arvioi niitä enkä valitse kirjoja muulla perusteella kuin sillä, mitä tekee juuri sillä hetkellä mieli lukea. Kyseessä ei myöskään ole mikään “virallinen” haaste, josta hyötyisin materiaalisesti.

(Mutta siltä varalta, että jokin kaupallinen toimija lukee tämän kirjoituksen, haluan ilmoittaa, että otan mielelläni vastaan tarjouksia, joissa lukeminen tuottaa henkisen tyydytyksen lisäksi minulle huomattavia taloudellisia etuja.)

Epävirallisuus ei toki ole estänyt suhtautumasta suoritukseen tarpeettoman intohimoisesti. Vuoden 2016 viimeisen kirjan luin uudenvuoden bileissä hiljaa kännissä nurkassa, koska kanssajuhlijat eivät hyväksyneet päätöstäni keskeyttää suoritusta kirjan 49/50 kohdalla.

 

HAASTEESEENI EI OLE sisältynyt mitään vaatimusta lukea esimerkiksi mahdollisimman monen eri kansalaisuuden edustajan tai eri ikäisten kirjailijoiden teoksia, eikä luettujen kirjojen katalogi varsinaisesti loista monipuolisuudellaan. Lukeminen kyllä avartaa maailmankuvaa, mutta kuinka paljon, jos se avartuu kirja toisensa jälkeen vain yhteen suuntaan?

En kokenut suurta henkistä läpimurtoa, kun Pentti Saarikoski velloi itsesäälissä ja krapulassa ulkomailla eikä minua oikeastaan kiinnosta, mitä sanottavaa Charles Bukowskin novellien pojilla on pilluista ja kulleista. Alkaa olla vaikea kuvitella mitään epäkiinnostavampaa kuin mieskirjailija, joka omasta erityisyydestään humaltuneena kirjoittaa täsmälleen samat latteat havainnot panemisesta kuin kaikki muut ennen häntä.

Toisaalta olisi teennäistä ja hieman alentuvaakin alkaa lukea “vähemmistökirjallisuutta” vain siksi, että tulisi luettua vähemmistöjen kirjoittamaa kirjallisuutta. Entä jos vain tykkää Jörn Donnerista ja Karl Ove Knausgårdista tosi paljon?

Eivätkä kaikki vähemmistöt välttämättä kaipaa valtaväestön hyväksyvää katsetta lukijakseen. Kun Koko Hubara julkaisi Ruskeat tytöt -tunne-esseensä, alettiin julkisuudessa pian esittää näkemyksiä, joiden mukaan teoksen “tarinaa” on oikeus kommentoida vain niillä, joiden tarinasta on kyse. Näkemys on toki ymmärrettävä, mutta kulttuurikeskustelun kannalta omituinen. Kai taidetta pitäisi pystyä arvioimaan jos ei nyt irrallaan kontekstistaan niin edes niin, ettei sitä ole siihen pultattu kiinni.

 

MITÄ ENEMMÄN olen lukenut, sitä paremmin olen nukkunut, sitä paremmin olen ollut ”perillä” ja sitä älykkäämmäksi olen itseni tuntenut.

Henkilökohtaisesti merkittävintä on kuitenkin ollut se, että lukemiseen on palannut se lapsellinen riemu, joka siinä joskus oli. Kun yksi kirja loppuu, haluan heti aloittaa seuraavan.

Jos siis aiot tänä vuonna luvata itsellesi jotain, on lupaan lukea enemmän oikein hyvä vaihtoehto.

Ja kivempaakin kuin laihduttaminen.

 

Vuoden 2017 haasteen parhaat kirjat

 

Jouko Turkka: Aiheita (Otava 1982)

Jouko Turkka oli erikoinen mies, joka muun harrastustoimintansa ohessa kirjoitti pari Suomen parhaista kirjoista. Aiheiden lisäksi aivan omaa luokkaansa on Selvitys oikeuskanslerille (Otava 1984), jonka Turkka kirjoitti vastineeksi Suomen oikeuskanslerille, joka pyysi selvitystä Teatterikorkeakoulun jokseenkin kyseenalaisista opetusmetodeista.

 

Karl Ove Knausgård: Kevät (Like 2017)

Kevät on Knausgårdin vuodenaikasarjan kolmas ja ehdottomasti vahvin osa. Se kuvaa Karl Oven vaimon ja heidän lastensa äidin Linda Knausgårdin lohdutonta masennusta nin koskettavasti, ettei siitä tahdo selvitä kuivin silmin pahinkaan kyynikko.

 

Jörn Donner: Pikku mammutti (Otava 2015)

”Puoliautenttisista” päiväkirjamerkinnöistä koostuva Pikku Mammutti on Donnerin synkeä yksinpuhelu, jossa hän omaan ylevään tyyliinsä halveksuu muun muassa eduskuntaa ja yläluokkaa. Donner sairastaa, syö kalaa, käy paikoissa ja kakkaa.

 

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1978)

Tikkanen tilittää kuvauksen perheestään, jota kirjailijamiehen Henrik Tikkasen alkoholismi terrorisoi. Runot ahdistavat, surettavat ja suututtavat. Henrik kirjoittaa alkoholismista kirjan, jota kriitikot ylistävät rehelliseksi kuvaukseksi alkoholismista. Sen seuraukset kantavat Märta ja lapset.

 

Maria Jotuni: Huojuva talo (Otava, 1963)

Suomalaisen kärsimyskirjallisuuden huipentuma. Avainsanat: perheväkivalta, narsismi, pahuus, julmuus, heikkous, lohduttomuus.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"
  • Mainos