Klassikkoni: Taluttaako ihminen imuria vai imuri ihmistä?

KOKO JONO hymyili kannustavasti, kun nostin laatikon kassahihnalta. Minusta oli tullut onnellinen pölyn-
imurinomistaja.

Imurin nimi on Volta. Tai on sillä numero- ja kirjainsarjakin, mutta ei virallista nimeä kukaan käytä. Pienessä valkokoppaisessa koneessa on metallinen teleskooppivarsi, 4,5 metriä kelautuvaa johtoa, kaksi isoa pyörää ja säädettävä harja- ja rakosuulake.

Laatikosta päästyään Volta mönki sänkyni alle, haisteli pölyisiä listoja ja työnsi sitten suulakkeensa tutkivasti patterin ja seinän väliin. Kohta se jo juoksenteli ahnaasti pitkin laminaattia. Aluksi säikähdin Voltan pitämää meteliä, mutta ajattelin, että ehkä tottuisimme toisiimme.

NUOREMPANA EN olisi koskaan voinut kuvitella ostavani imuria, sillä on epäselvää, taluttaako ihminen imuriaan vai imuri ihmistä. Pelkäsin, että koneen myötä rento lakaisija muuttuisi säntilliseksi järjestelijäksi, joka taulukoi siivouspäivänsä eikä osaa enää murustaa. Kaiken lisäksi pölypusseja on vaihdettava jatkuvasti, letkuun juuttuu jotakin kamalaa, ja sitten imuri on kiidätettävä kalliiseen korjaukseen. Imuri on myös ärsyttävän pitkäikäinen.

Mutta ihminen muuttuu ja viisastuu. Kun nyt katson Voltaa, ihastelen kodinkoneen yli satavuotista pölytöntä historiaa. Oi, kuinka imurit ovat kehittyneet! Ensin käsin pumpattavat palkeet korvautuivat poltto- ja sitten sähkömoottorilla. Samalla laitteet alkoivat pienentyä ja keventyä hevosrattailla vedettävistä järkäleistä parikymmenkiloisiksi tomunimijöiksi. Kehittynyt Voltani painaa vain muutaman kilon. Lopulta jalakset vaihtuivat pyöriksi ja kankaiset pölypussit paperisiksi.

Eniten nautin kuitenkin imuroinnin jälkeisistä hetkistä. Silloin Volta asettuu letkuineen kerälle pieneen vaatekomerooni ja on ihan hiljaa.