Penkkipunnerrusta parantamassa

Otin itseäni niskasta kiinni. Tämä on Se Suuri Kulttuurisyksy. Menen teatteriin totta kai ja keskusteluiltaan ilman muuta, luen kaikki hyllyihin kasautuneet kirjat, käyn keikoilla, missä vain. Kulttuuria kiitos!

Ja niin tein. Kipusin Evitan kanssa argentiinalaisten kansansuosioon. Ulvoin Kojoottikuuta Espoossa. Monsters of Popissa hukuin Jennie Abrahamsonin kuulaaseen ääneen ja Electric Eyen psykedeelisiin maisemiin. Muistelin Karjalasta pakoon lähtenyttä isoäitiäni kuunnellessani Kainon laulua. Jalat ovat edelleen hapoilla Lost in Musicin perjantaista, terve vaan Laineen Kasperi ja Jätkäjätkät. Saatana saapui jälleen Moskovaan, mutten vieläkään tarttunut Saima Harmajan runojen kokoelmaan tai Pahan kukkiin. Hengähdin Marika Mäkelän näyttelyssä ja ihmettelin sumua Sara Hildénin taidemuseon valtavien ikkunoiden takana. Ja niin edelleen, lista jatkuu vain.

Olen innostumisnarkomaani. Vuoden podin huonoa omaatuntoa – en ole ”kerennyt” lähteä kulttuuririentoihin, vaikka mielenterveys on sitä vaatinut.

Vaiensin vaateet, kunnes vieroitusoireet kävivät liian koviksi. Ja nyt, kun olen järjestänyt itseni jonnekin viikoittain, saan kulttuurin yliannostuksen. En ehdi toipua. En pysähtyä muistamaan, minkä jäljen mikäkin tapahtuma jätti.

Vaikka muistaminen, kulttuurikokemuksen tunteen säilyttäminen on syy, miksi olen kaivannut ulos, elämään, gallerioihin, teatteriin ja elokuviin. Sykkeeseen.

Nauroimme Pariisissa serkkuni kanssa Louvressa ryysiviä hätähousuja, jotka videokamerat surraten juoksivat näyttelysalien läpi. Sormi rec-napille, katse näyttöön, napakka kävelytahti ja tehokas pyyhkäisy seinien ohi. Kai taiteesta kerkeää nauttia kotisohvalla katsellen matkavideoita.

En halua muuttua samanlaiseksi kulttuurikuluttajaksi; haalisin pääsylippuja vain, jotta voisin sanoa käyneeni jossain? Ei, snobbailu, hyi. Siihen olin kuitenkin luisumassa tohkeillessani seuraavaa kokemusta ennen kuin edellinenkään oli ohi.

Heikko kisakuntoni kostautui. Kulttuurikrapulasta toipuminen vie muutaman viikon, vaikken kadu överien vetämistä hetkeäkään. Taltutin sisäisen selittäjäni; aikaa on juuri sen verran kuin tarvitaan.

Kulttuuri tapahtuu kapakoissa, kuppiloissa, lavoilla, sivuilla, kaduilla, tilassa, ja se on mahtavaa. Siispä menkää, ihmiset! Tulen ihan pian perässä.

Kirjoittaja on kyllästynyt rauhoittelijoihin ja aikoo vastaisuudessakin sinkoilla, jos siitä tulee hyvä olo.