Olen teille kade
Fuksivuosi. Ei oikein mitään muistikuvia. Oma elämä oli niin solmussa, ettei orientoivista opinnoista tai ensimmäisistä kursseista jäänyt paljon jälkipolville kerrottavaa.
Missasin lähestulkoon kaikki opiskelijabileet, eikä lukujärjestyksen ja kurssivalintojen tekemisestä tahtonut tulla mitään. Olin aivan ulapalla, ja suoritukset olivat sen mukaisia.
Pikku hiljaa aloin ymmärtää yliopistomaailman lainalaisuuksia. Karusti kärjistäen voisi sanoa, että sitä on kaiken keskellä yksin. Ketään ei juuri kiinnosta, mitä ajallasi teet. Paitsi Kelaa, jos satut nostamaan opintotukea. Se on toisaalta pelottavaa, toisaalta mielettömän hienoa.
Yliopisto-opiskelijoita on kahdenlaisia: päämäärätietoisia ja niitä, jotka uppoavat valinnanvapauteen. Jälkimmäiset eivät oikein osaa päättää, mitä haluavat. Kuulun heihin.
Enimmäkseen olen edelleen ulalla sen suhteen, mitä kaikkea haluaisin opiskella.
Ympärillä ihmiset tuntuvat olevan itsevarmempia. Suuri osa tutuistani on jo valmistunut tai valmistuu tämän lukuvuoden aikana. Mutta ei se mitään.
Vaikka muut painaisivat opintoputkessa ja valmistuisivat tavoiteajassa, se ei tee verkkaisemmasta opiskelijasta Maailman Huonointa Ihmistä. Tämä kannattaa pitää mielessä jo fuksivuonna, jos tulevaisuudensuunnitelmista ei ole sataprosenttisen varma.
Tietenkin pitkistä valmistumisajoista nillitetään, ja yhteiskunta haluaa saada opiskelijat yliopistosta pikavauhtia ulos. Kuumottelua ja painetta elämässä saa kestää muutenkin tarpeeksi, joten en ole jaksanut panikoitua valmistumisesta alituiseen.
Varsinkin töiden ja opintojen sovittaminen yhteen on ollut hankalaa – pystyn keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Muut tekevät omanlaisia valintojaan, ja hyvä niin.
Olen teille kade, uudet fuksit, koska teillä kaikki on vielä edessä. Toivon, että saatte opinnoistanne mahdollisimman paljon irti. Olkaa rohkeita, pyytäkää apua, kyseenalaistakaa. Tutustukaa ihmisiin, menkää epämukavuusalueelle, lähtekää vaihtoon tai harjoitteluun. Vaihtakaa pääainetta tai koko opinahjoa, jos siltä tuntuu.
Juhlapuheissa aina jankutetaan siitä, kuinka täytyy opiskella itseä, ei koulua varten. Teininä paatos nauratti, mutta tässäkin latteudessa on perää. Etenkin ännännen vuoden opiskelijaa ajatus lohduttaa.
Kirjoittaja aikoo valmistua, vaikka se mahdottomalta tuntuukin.