Viimeinen ristiretki
Toimittaja katsoi 14 tuntia televisiota. Kuvien loputtomasta virrasta löytyi spektaakkelin yhteiskunta, Jethro Rostedtin valtoimenaan värisevä naama ja
selitys kansakunnan pahoinvointiin.
Laajojen kansanjoukkojen suosimaa viihdettä kritisoivia syytetään usein elitismistä ja jonkinlaisesta salatusta kulttuurisesta ylimielisyydestä. Haluankin aivan aluksi sanoutua irti sellaisista piilotetuista pyrkimyksistä. Tämä kirjoitus on avoimen elitistinen. Televisiosta tulee mielestäni suurimmaksi osaksi aivan hirveää roskaa, enkä ymmärrä, miksi kukaan haluaisi sitä vapaaehtoisesti katsoa.
Olenkin kulttuurisessa viitekehyksessäni saanut käsityksen, että televisiota katsovat lähinnä iltapäivälehtien viihdetoimittajat, hekin ammatillisista syistä. Kuinka he muuten voisivat kertoa kansalle, köyrittiinkö Temptation Islandissa vai ei?
Jos olisin lapsi, minulla olisi nyt älyllisesti hyvin aliarvioitu olo.
Me huumorintajuttomat mielensäpahoittajat otamme kuulemma viihteen liian vakavasti. Minä ainakin aion ottaa tämän aivan helvetin vakavasti, koska asia on mitä vakavin. Ranskalainen filosofi Guy Debord uskoi, että kuvat saattavat vieraannuttaa ihmisen todellisuudesta. Se on kammottava ajatus. Miten silloin käy Suomen kilpailukyvyn? Entä talkoiden?
On parasta laskeutua norsunluutornista ja ottaa selvää, mitä kansa katsoo.
Kello on puoli yhdeksän aamulla, ja kehoni on valmis.
Aion katsoa televisiota koko päivän. Haluan herätä sen kanssa uuteen päivään, muistella lapsuuden aamuja lastenohjelmien kanssa, antaa sen johdatella minut lempeästi kohti iltapäivän raukeita tunteja ja lopulta kiihdyttää kohti illan loputonta viihteen virtaa. Kliimaksina haluan nukahtaa television ääreen niin, että sen kelmeä kajo valaisee kasvoni, ja Columbon pehmeä ääni kietoo minut syleilyynsä. Just one more thing.
Jo ensimmäisen tunnin aikana tulee selväksi, että tästä on tulossa pitkä päivä.
Yle TV2:lla kumisesti animoidut, suurisilmäiset hahmot etsivät Peter Panin kadonneita voimia kauhean kohelluksen säestäminä. Nelosella jäykät Lego-ukkelit yrittävät piestä karjuvan Lego-hirviön.
Jos olisin lapsi, minulla olisi nyt älyllisesti hyvin aliarvioitu olo.
Vaikea kuvitella, että näistä ohjelmista muodostuisi suomalaislapsille samanlainen sukupolvikokemus kuin esimerkiksi Muumilaakson tarinoista.
Sen sijaan Subilla tapahtuu jotain, jota ihmiskunnan ei koskaan pitäisi unohtaa.
Astral TV:n selvännäkijä neuvoo 1990-luvulta näyttävään studioon soittavia ihmisiä näiden elämien ongelmakohdissa. Monella kuuluu olevan talousvaikeuksia, eikä ihme. Eihän selvännäkijä kykyjään ilmaiseksi luovuta:
“Kun niitten pitäis pyörii eteenpäin niin ne pyöriikin taaksepäin ne… sun… asiat…”, studion selvännäkijä jakaa iätöntä viisauttaan.
Viihteen rakastajat argumentoivat usein, että aina voi vaihtaa kanavaa, jos meno ei miellytä. Olen muutaman tunnin aikana vaihtanut kanavaa kymmeniä kertoja, eikä edistystä ole tapahtunut.
Jimillä valtava mies yrittää maailmanennätystä. Hän aikoo kyynärpäällään murskata minuutissa yli 20 kookospähkinää. Suoritus käynnistyy, studioyleisö mylvii. Miehen kädestä alkaa vuotaa verta. Kookospähkinöitä murskaantuu 21 kappaletta. Mies hymyilee. Yleisö riemuitsee. Guy Debord uskoi, että ennen pitkää ihmisten väliset suhteet muuttuvat kuvien välittämiksi, eli spektaakkeliksi. Emme kohtaa enää toisiamme ihminen ihmisenä, vaan vain kuvien välityksellä.
