Viimeinen ristiretki

Myös Debordin ajatukset spektaakkelista muuttuvat  Hero-kanavalla lihaksi silmiemme edessä.

Ibiza Weekenderissä humalaiset nuoret ihmiset juhlivat Ibizalla syystä, joka jää minulle hämärän peittoon. En keksi yhtään järkevää perustetta katsoa tätä ohjelmaa. Kai jokainen olisi mieluummin itse ryyppäämässä kuin kotona katsomassa tuntemattomien brittinuorten sekoilua.

Osallistuminen vaikuttaa olevan nykytelevisiolle korvaamattoman tärkeää. Perjantai-illan parhaan katseluajan vetonaulat Elastinen feat ja The Voice of Finland tavoittelevat molemmat hurjaa somepöhinää. Erityisesti #tvof suorastaan rukoilee katsojia osallistumaan lähetykseen. Kuten nykyään on tapana, luetaan lähetyksen aikana ääneen ihmisten ylistäviä kommentteja ohjelmasta. Twitterissä ohjelmasta keskustellaankin oikein pontevasti.

“Huikea veto Suvilta!” twiittaa Ilpo Heltimoinen.

Naurattaa ja vaivaannuttaa ajatus siitä, että näillä kaikilla kanavilla on kanavapäällikkö, strategia ja kohderyhmä.

“Mikä vittu toi huntu on???” pohtii puolestaan Annika.

The Voice of Finland kuuluu niihin ohjelmiin, joissa puhutaan koko ajan todella paljon, mutta mitään ei oikeastaan sanota. Kaikki on koko ajan niin huikeaa, mieletöntä, mahtavaa ja muita muotiadjektiiveja, etteivät sanat kuulosta aidoilta. Vuorovaikutus on vieraantunut todellisuudesta.

Joukkoviestinnän tutkimuksessa television suosiota selitetään muun muassa sillä, että se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden paeta arkipäiväisiä ongelmiaan toiseen todellisuuteen. Mutta on vaikea kuvitella, mikä todellisuus olisi niin kauhea, että tämä olisi parempi vaihtoehto.

Eikä loppujen lopuksi taida olla väliä, missä todellisuudessa aikaansa viettää.

Sosiologi Jean Baudrillardin mukaan todellisuudesta luodut kuvat eivät nimittäin edusta mitään todellisuutta. Kuvien takana ei ole yhtään mitään. Kaikkialle on levittäytynyt simulaatio, ja sen syöttämät valheelliset kuvat alkavat tuntua todellisemmilta kuin todellisuus itse.

Viimeistään Vain elämää -ohjelman yhteydessä alettiin toden teolla puhua siitä, miten maanisesti vaadimme tunteiden näyttämistä televisiossa. Päivän aikana on tullut hyvin selväksi, että kunnon televisio-ohjelmassa tunteita pitää olla paljon. Kaikki huutavat ja kiljuvat ja avaavat silmiään ja suitaan hyvin suuriksi. Simulaatio väittää, että elämä on yhtä tunneorgasmista toiseen sykkimistä. En enää tiedä, onko se totta vai ei.

Naurattaa ja vaivaannuttaa ajatus siitä, että näillä kaikilla kanavilla on kanavapäällikkö, strategia ja kohderyhmä. Päivän tarkastelujakson perusteella kaupalliset kanavat näyttävät identtisiltä. Suurin ero on se, että Liviltä ja Avalta tulee huonoja reality-ohjelmia naisille, Jimiltä huonoja reality-ohjelmia miehille.

Yksittäisiä toivon pilkahduksia tarjoaa Yleisradio. Eräskin ohjelma kertoo, että Århusin tehtaalla valmistetaan päivässä miljoona talipalloa. Miten lohdullista. Maailmassa on vielä jotain tolkkua.

Enää televisio ei ansaitse rakkauttani.

Suuri suosio tekee ohjelmasta immuunin kritiikille. Sosiologi Pierre Bourdieun ajatus kulttuurisesta pääomasta on kääntynyt ylösalaisin.
Bourdieu ajatteli, että on olemassa arvojärjestyksiä, jotka määrittävät, millainen kulttuurinen pääoma on arvokasta. Tavoiteltavana pidettiin sellaista kulttuurista tietämystä, jonka hallitseminen on tyypillisesti liitetty yhteiskunnan eliittiin. Siksi ihmiset väittävät haastattelututkimuksissa kuluttavansa korkeampaa kulttuuria kuin he oikeasti kuluttavat.

Nyt alaluokat ovat ottaneet vallan. Ohjelmien valtavat fanijoukot puolustavat suosikkiaan raivoisasti sosiaalisessa mediassa ja medioiden kommenttipalstoilla. Onko vähän pipo kireellä, häh?

Tällä jutulla ei ole onnellista loppua.

Tarkoitukseni oli katsoa televisiota niin pitkään kuin suinkin pysyn hereillä. Se osoittautuu kuitenkin mahdottomaksi.

Kun olen katsonut televisiota yhtäjaksoisesti 13 tuntia, alan voida todella huonosti.

En pysty muodostamaan järkeviä ajatuksia, ja olo on todella levoton. Yritän jatkaa suoritusta, mutta edes Estradin rauhallinen lumisade ei enää auta. Vitun puut, haluan räjäyttää ne. Tuntuu kuin olisin kaatanut päälleni saavillisen paskaa. Keskittymiskykyni on lakannut kokonaan olemasta. Haluan heittäytyä lattialle, huutaa ja kieriä. Selaan kanavia edestakaisin kuin raivohullu. En halua katsoa mitään. En pysty katsomaan enää mitään. Sammutan television kello 22.30.
Tuskan jälkeen tulee katkeruus.

En minä aina ole vihannut televisiota. Lapsena minä rakastin televisiota ja sen tarjoamia seikkailuja, uusia maailmoja ja jännittäviä tarinoita. Kun leikin olohuoneessa Legoilla, Barbeilla tai dinosauruksilla, katsoin aina jotain televisiosta. Se piti minulle seuraa. Saatan edelleen laittaa Netflixin taustalle pyörimään, kun en halua olla yksin.

Enää televisio ei ansaitse rakkauttani. Nousen porras kerrallaan takaisin norsunluutorniin ja suljen oven perässäni.

Suositus: tv-päivän viisi Parasta ja pahinta

Parhaat

● Ruma Elsa (Yle TV1): Ikivanha suomalainen elokuva tarjoaa raikkaampia näkemyksiä sukupuolirooleista kuin suurin osa päivän ohjelmista.

● Arkistokuvia: Koulutietä kotitoimiin (Yle TV1): Propagandavideo kertoo, millaista kotitalouopetusta Suomessa järjestetään.

● Kissanloukku (Yle Teema): Dokumentti naisesta, joka pelastaa kissoja.

● Pyöräily (Yle Teema): Nuori nainen haluaa ostaa pyörän, ja asiallinen herra setä auttaa häntä. Vuosi on 1984, ja kaikki näyttävät samalta kuin hipsterit vuonna 2014.

● Ihmemies MacGyver (Sub) ja Kummeli (Yle TV2): Uusinnat kuuluvat perjantain älykkäimpään sisältöön.

Pahimmat

● Trinny ja Susannah Skandinaviassa (AVA): Kaksi ilkeää stailaajakotkaa hyökkäilee ihmisten kimppuun kadulla ja arvostelee heidän ulkonäköään.

● Viidakon kultaa (Kutonen): Amerikkalaiset vähämieliset sekoilevat viidakossa ja etsivät aarretta. Uskomatonta ekoterrorismia.

● Hyvät kaupat (Nelonen): Forssalainen yrittää myydä härveliä Jethro Rostedtille, Janne Katajalle ja huutokauppakeisarille.

● Ibiza Weekender (Hero): Maailman typerimmät ihmiset juhlivat Ibizalla.

● Hjallis (MTV3): Tutkiva journalisti Hjallis Harkimo tahtoo tietää, miksei Valtteri Bottaksen auto kulje kovempaa.