Viimeinen ristiretki
Keskipäivän aikaan keskittymiskykyni alkaa rakoilla. Tältäkö todellisuudesta vieraantuminen tuntuu?
Debordin mukaan spektaakkeli viettelee ihmiset tarjoamalla ideaaleja. Vieraannumme toisistamme ja maailmasta, koska uskomme olevamme sitä, mitä spektaakkeli meille tarjoaa: kauniimpia, voimakkaampia, enemmän kaikkea. Spektaakkeli lupaa, että voimme olla jotain muuta kuin oikeasti olemme.
Iltapäivän mainokset sen sijaan lupaavat helpotusta peräpukamiin, ummetukseen, hiivatulehdukseen ja ympäriinsä roiskuville kuukautisille. Elämä spektaakkelin yhteiskunnassa on yhtä ruumiillista helvettiä.
Debordin linssien läpi kuvaruudun tapahtumat alkavat vaikuttaa hetki hetkeltä absurdimmilta.
Television perusteella ihmisyys koostuu seinien rakentamisesta, purkamisesta ja siirtämisestä. Ohjelmissa esiintyy paljon tyylikkäitä lähikuvia eri yritysten logoista. Ihmiset pitävät myös ravinnosta ja samojen asioiden katsomisesta moneen kertaan. Päivän aikana tulee valtava määrä ohjelmia, joita on esitetty käytännössä aina: Holby Cityn sairaala, Kauniit ja rohkeat, Emmerdale, Hauskat kotivideot, Lemmen viemää.
Ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta.
Viimeksi mainitussa löyhämoraalinen jumppaohjaaja on jollain ilveellä onnistunut hankkiutumaan raskaaksi itseään vuosikymmeniä vanhemmalle miehelle. Hauskoissa kotivideoissa Sampo Marjomaa kertoo samoja vitsejä kuin ohjelman alkuaikoina 11 vuotta sitten eikä ole edelleenkään hauska.
Television merkitys on muuttunut muttei kadonnut. Pärjätäkseen 2010-luvun mediamaisemassa television on kyettävä mukautumaan ajan vaatimuksiin. Siihen vaaditaan muutakin kuin helposti hashtagiksi käännettävä nimi, vaikka se onkin hyvä alku.
Tätä taustaa vasten esimerkiksi Hauskat kotivideot tuntuu entistä muinaisemmalta. Miksi kukaan haluaisi katsoa kissavideoita televisiosta, kun niitä on internetissä rajattomasti tarjolla?
Perinteisen television kuolemaa on povattu jo niin pitkään, että jopa Saska Saarikoski on huomannut, että Netflix mullistaa television katselun (HS 1.2.2016). Jos televisio haluaa olla osa suoratoistopalveluiden tulevaisuutta, sen kannattaisi muuttaa suuntaa. Tällä ohjelmatarjonnalla se ei pysty mitenkään perustelemaan olemassaoloaan, ainakaan minun silmissäni.
On kuitenkin olemassa vielä lohduttomampi vaihtoehto: mitä jos tämä on sitä, mitä yleisö haluaa?
Hauskoissa kotivideoissa koira kieriskelee maassa ja yrittää saada vauvan kiinnittämään huomiota itseensä. Vauva oksentaa koiran päälle.
Ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta.
Ensimmäiset television liikakatselusta johtuvat oireet ilmaantuvat neljän aikaan iltapäivällä. Väsyttää valtavasti. Olo on samaan aikaan vetelä ja yliaktiivinen. Näkemäni sekä kuvottaa että kiehtoo minua.
Mies rakentaa “chopperia” pariskunnalle, jonka naisosapuolella on proteesi jalassa. Elixir Lifessa naiset syövät rahkaa ja taivastelevat, kuinka hyvää se on, kun siinä ei ole sokeria. Kuulostaa paskapuheelta. Gordon Ramsay tiedustelee itämaiselta munkilta, auttaisiko meditaatio häntä rauhoittumaan. Samoja ohjelmia tulee päivän aikana useaan kertaan eri kanavilta. Mitä ihmeen järkeä tässä on?
Päivän yllättäjiin kuuluu Estradi-kanava, jonka ainoa sisältö on kuvaa talvisesta tunturimaisemasta. Hidas panorointi lumisten puiden yli tuntuu puhdistavalta kaiken kuonan keskellä.
Television vaikutuksia on tutkittu ja pelätty laitteen alkuajoista asti. Viime vuosien kiinnostavimpia näkökulmia tarjoaa filosofi Slavoj Žižek, joka tutkii elokuvia esimerkiksi psykoanalyysin keinoin. The Pervert’s Guide to Ideology -dokumenttielokuvassa Žižek analysoi esimerkiksi Titanicia, The Dark Knightia ja Tappajahaita.
Žižekillä onkin paljon sanottavaa nykyajan hulluudesta.
Väkivalta-teoksessaan Žižek toteaa, että yksi suurimmista yhteiskunnallisista uhista on pseudoaktiivisuus. Valtaapitävät haluavat saada kansalaiset “osallistumaan” yhteiskuntaan, koska passiivisuus ja pidättäytyminen pakottaisivat kohtaamaan nykyisen demokratian tyhjyyden. Žižekin ajatus tuntuu hyytävältä, kun ajattelee television keskusteluohjelmia. A2-iltojen “keskusteluista” on tullut jo jonkinlainen vitsi. Poteroihinsa polarisoituneiden studiovieraiden keskinäinen inttäminen tuntuu usein lähinnä keskustelun irvikuvalta.