Klassikkoni: Mies vailla menneisyyttä
Joudun selittämään sitä viikoittain. Yhteen kirjoitettuna, ilman väliviivaa – kyllä, se on oikeasti sukunimeni. Erityisesti pankkivirkailijat ilahtuvat siitä.
Tuomasjukka oli alkujaan isäni kolmas etunimi: Tomi Simeoni Tuomasjukka Parviainen. Nimi on keksitty, mutta Lapissa tyypillinen. Suvun perinnöksi sen siirsi hiljaisuus.
Vaarini Pauli sai 1960-luvulla patruunalähetyksen, jonka oli tilannut hänen sukunimikaimansa. Isoisä suivaantui, sillä hän ei halunnut tulla sekoitetuksi aseihmiseen.
Isoisä suivaantui, sillä hän ei halunnut tulla sekoitetuksi aseihmiseen.
(Kohtalolla on muuten ironiantajua: isäni lapsuudenperhe asui Sodankylässä.)
Perheellä oli käsitys, että Pauli oli välttänyt sodan, mutta asiasta ei tiedetty tarkemmin. Isäni kolmas nimi otettiin pian pois ja vaihdettiin koko perheen sukunimeksi.
Elämä jatkui. Pauli Tuomasjukka ehti elää uuden nimensä kanssa 11 vuotta, kun hän kuoli vuonna 1980. Isäni oli tuolloin 15-vuotias. Sukunimen taustat jäivät hämärän peittoon.
Vuosi sitten isäni tapasi pitkän tauon jälkeen velipuolensa Einon. Hän oli Paulin edellisestä perheestä, jonka mies oli 1960-luvun alussa jättänyt ennen kuin tapasi mummoni.
Eino näytti rintamalla otetun kuvan, jossa vaarini oli sotavarustuksessa. Selvisi, että Pauli oli loukkaantunut sodan alkupuoliskolla.
Suomalaisuuteen on vakiintunut puhumattomuuden kulttuuri. Asioiden häivyttämisen sijasta se siirtää ne seuraavien sukupolvien kohdattavaksi. Jopa nimiin.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kuva: Tuukka Tuomasjukka