Klassikkoni: Romu, mutta rakas
Ensimmäinen autoni on harmaanruskea Toyota Carina E, vuosimallia 1994. Siitä kannattaa katsoa vain oikeaa kylkeä, sillä kolhuja kärsinyt autovanhus näyttää edustavalta vain pelkääjän puolelta.
Auton kuskinpuoleinen kylki on muotoiltu uudelleen Valtatie 6:n turvakaiteeseen, ja autorukka on kerran peruutettu kirjaimellisesti päin mäntyä.
Ensimmäiseksi autoksi nuorelle kuskille ei kannata ostaa uudenkiiltävää Audia, perustelevat vanhemmat. Myös kaverit innostuvat auton nostalgisuudesta. Yleinen kommentti on: ”Tällainen meillä oli, kun olin pieni!”
Vanhan auton radiosta ovat pauhanneet Radio City ja Radio Rock, koska mikään muu ei kuulu kovan moottorimelun yli. Moottorihäly hukuttaa alleen jopa Toyota Carinani valmistusvuonna perustetun konemusiikkiyhtye Rammsteinin.
Vaikka vanhat autot ovat kultaa, olo on katsastukseen ajaessa sama kuin Tuomas Kyrön kirjassa Mielensäpahoittaja – Sorateiden erikoispainos. Mielensäpahoittajan ikivanha Ford Escort ei läpäise katsastusta, vaikka omistajan mukaan se kulkee kuin unelma, jos vain tietää, miten vaihteita nitkutetaan oikealla lailla.
Minunkaan autossani ole mitään vikaa. Nostalgian kultaamassa ensiautossa eivät haittaa edes ruoste, reistaavat lukot, kolhitut kyljet eivätkä irtoilevat muoviosat.
Ensimmäisen arvoa ei mitata rahassa, puhuttiinpa sitten ihastuksista, humalasta tai autoista.
Niin se aika juoksee,hetki sitten ei vuonna -94 tehdyt autot ollu edes vanhoja ja nyt niitä ei montaa enää näy…
itse suhaan menee vuoden-87 ja -91 antiikki peleillä,no vikaakin on mutta ei mätää heh!
Vuoden 1970 Corttiinalla alotin aikoinaa ajelut,samalla millä KOKO meidän perhe on alottanu,auto on jemmassa vieläkin ja sen tulevaisuus auki…