Klassikkoni: Olohuoneen rocktähdet
Guitar Hero on erikoinen ilmiö. Sen muovikitarat tulivat kuin tyhjästä, valloittivat kodit ja jäivät yhtäkkiä nurkkiin odottamaan lähinnä oluenhuuruisia illanistujaisia.
Äkkiseltään Guitar Hero olisi voinut hukkua muiden rytmipelien joukkoon. Pelaajan tuli painella rock-kappaleiden tahdissa ilmestyviä värisymboleita Gibson SG:tä muistuttavalla lelukitaralla hirvittävän naksutuksen säestämänä. Guitar Hero oli kuitenkin jotain uutta. Sen maailma oli täynnä rockhenkisiä vitsejä ja valikot naamioitu kyllästyneen muusikon töhrimäksi settilistaksi.
Yläastetta päättävälle pojalle Guitar Hero oli oppiteos rockmusiikin historiaan, jonka parissa tuli hakattua David Bowien Ziggy Stardustin ja Motörheadin Ace of Spadesin kaltaiset klassikot tärykalvoihin. Kappaleet olivat covereita, mutta ensiluokkaisen toteutuksen ansiosta seikka ei menoa haitannut.
Muistan, kuinka taoimme päiväkaudet sitä kirottua Bark at the Moonin sooloa, kunnes virtuaaliyleisö buuasi kerta toisensa perään yhtyeen pois lavalta. Pisimmälle rocktähden kokemuksessa meni kaverini soittamalla pelikitaraa kolikolla kuin plektralla konsanaan. Innokkaan revittelyn tuloksena kitaran johto irtosi pleikkarista, ja television ruudulle pamahti ”You rock too hard” -sanoma.
Vuosien vieriessä pelisarja kuihdutettiin mitä sinnikkäimmillä jatko-osilla. Hiljaiselon jälkeen uudelle konsolisukupolvelle kehitellään uutta Guitar Hero -peliä, joten kitarasankarit pääsevät valvottamaan naapureitaan vielä kerran.
Vähäisimmänkin rockuskottavuuden nimissä tuntuu hieman koomiselta tunnustaa, että innostukseni kitaransoittoon alkoi muovisesta pelikitarasta.