Uskon asia
Miksi Suomessa on niin paljon laktoosi-intolerantteja, kun muualla asuessani en ole törmännyt vielä yhteenkään? Miksi Yhdysvalloissa ei vielä 1950-luvulla ollut juuri ollenkaan keliaakikkoja, mutta nyt gluteeniton ruoka on miljardien liiketoimintaa? Miten voi olla, että Suomen terveysviranomaisen mukaan meille paras ruokaöljy on rypsistä, kun Espanjassa se on oliiveista? Ja kuka enää tietää, kuinka paljon punaista lihaa tai kuinka monta ateriaa päivässä voimassa olevien suositusten mukaan tulisi nauttia?
Tieto on klassisen määritelmän mukaan “hyvin perusteltu tosi uskomus”. Ravintosuositusten suhteen on kuitenkin niin, että on olemassa täysin vastakkaisia “hyviä perusteluja” tismalleen samaan aiheeseen. Näiden suositusten totuus puolestaan jää nähtäväksi.
Tavallinen porkkananpurija joutuu siis monimutkaisia perusteluja arvioidessaan huteralle uskon alueelle. Ja siellä missä on uskoa, on myös fundamentalismia. Yksi kerrallaan jokin raaka-aine laitetaan häpeäpaaluun ja sen väitetään olevan suurin syyllinen meidän ylipainoomme, nuhaamme ja siihen yleiseen apatiaan, joka meidät valtaa aina marraskuussa.
Monet ovat puoskaroineet itsensä jättämään pois maidon tai hiilihydraatit, ja on hyvin vaikeaa väittää vastaan kun he tuntevat voivansa paremmin. Voimme silti kysyä, onko syy lopulta muuttunut ruokavalio vai huumaava yhdistelmä itsesuggestiota, vertaistukea ja asianomaisen terveysprofeetan saarnaa? Esimerkiksi viime aikoina roviolle työnnetyn gluteiinin vainoamisella ei näyttäisi juuri olevan tieteellistä pohjaa. Usko sen haitallisuudesta roihuaa silti sitäkin kirkkaammin.
Oman vakaumukseni mukaan ratkaisun tulisi olla näitä edellä mainittuja kokonaisvaltaisempi. Esimerkikkinä Japanin Okinawan saarella elävät ihmiset, jotka tulivat viime vuosisadan alkupuolella maailmankuuluiksi harvinaisen pitkään ja hyvin elävistä vanhuksistaan. Heidän ruokavalionsa ei sulkenut pois mitään raaka-ainetta sinällään, mutta ruokailussa noudatettiin taolaisuuteen perustuvaa “hara hachi bu” -ohjetta, jonka mukaan syöminen tuli lopettaa siinä vaiheessa kun vatsa oli noin 80-prosenttisesti täynnä.
Tämän suosituksen tärkeys muiden osatekijöiden yli on sittemmin vain vahvistunut. Okinawan miesten elinajanodote on romahtanut amerikkalaisen ruokakulttuurin valloituksen ja perinteisten tapojen katoamisen myötä. Hara hachi bu -ohjetta ei enää noudateta. Saaren miehiltä on loppunut siihen usko.
Kirjoittaja on Madridissa asuva mikkeliläinen.