Virtuaalin lumo

Tuoreessa The End of The Tour -elokuvassa jo edesmenneen David Foster Wallacen hahmo noituu tulevaisuutta, jossa virtuaalitodellisuus on arkipäivää ja meidän on “yhä helpompaa istua yksin, yhä hienompien ruutujen äärellä täynnä loputonta viihdettä niiltä, jotka eivät rakasta meitä, vaan haluavat meiltä vain rahaa”.

Vielä vuonna 1996 kulttikirjailijan horisontissa kummitellut mahdollisuus aktualisoituu viimeistään vuonna 2016 eteisessä odottavaksi verkkokauppatilaukseksi. Samsungin versio virtuaalilaseista (GEAR VR) on jo kaupoissa. Microsoft puolestaan lähettää omansa (HoloLens) ensi vuonna, jolloin saataville tulee myös Facebookin kauppaamat Oculus Rift -lasit, jotka oman lyhyen kokeilun mukaan onnistuvat muuttamaan keskinkertaisenkin lähdemateriaalin lähes päihdyttäväksi elämykseksi.

Foster Wallace oli samaan aikaan viihdeaddikti ja kriitikko. Hän ihaili viihteen taitoa lumota meidät, mutta samalla syytti sitä kulttuurimme tyhjyydestä. Vaikka ihmisinä eroamme toisistamme mitä “hienostuneimmilla tavoilla”, meitä yhdistää hyvin “vulgaarit ja typerät kiinnostuksen kohteet”. Massoille suunnattu viihde pelaa ensisijaisesti juuri jälkimmäisillä.

Viihteeseen on myös sisäänrakennettuna idea siitä, että se on sitä parempaa, mitä tyhjemmäksi se kuluttajansa jättää – tämä kun varmistaa palaamisemme sen pariin yhä uudestaan.

Virtuaaliviihde tekee tämän kaiken perinteisiä medioita tehokkaammin ja nopeammin. Sen tarjoamat näennäiset kokemukset ovat niin kokonaisvaltaisia, että yhä helpommin uskomme niiden todella korvaavan oikeita vastaavia. Tämä on Wallacen mukaan hyvin vaarallinen illuusio, joka on kuin nopeasti nautittu sokeripiikki: yksittäisenä harmiton, mutta muita ruoka-aineita jatkuvasti korvaavissa määrissä: “se tappaa meidät hyvin merkityksellisellä tavalla”.

Tänä teknologiauskonnon aikana kyseinen ajatus kuulostaa elokuvassa erityisen hurjalta. Ihan kuin Wallace, rationaalisen järkeilyn sijaan langettaisi haudan takaa kirouksen päällemme.

Kirjoittaja on Madridissa asuva mikkeliläinen.