Pieni punainen puhelin
Se oli ihan tavallinen päivä Madridissa. Kaikki vitsailivat toimiston uudesta puhelimesta joka oli kirkkaanpunainen. Totesin sen olevan samanlainen kuin kommunistijohtaja Brezhnevillä tai Batmanillä. Sellainen joka soi vain äärimmäisessä hätätilanteessa. Juuri silloin minut kutsuttiin viereiseen huoneeseen.
Pomo istuu pöydän ääressä, eikä paikalla ole ketään muita. Arvaan jo, mitä on tulossa ja haluan ulos siitä huoneesta ennen kuin olen astunut edes sisään. Pyörittelen eteeni asetettuja papereita. On kuin joku sisälläni yrittäisi sanoa jotain, mutta en kuule mitä. Haluan vain pois. Nimi alle, niin pääset täältä. Minä allekirjoitan.
Vedän laatikoita auki ja kaadan tavaroita salkkuuni. Kyyneleet kirpoavat silmiini ja kurkkua kuristaa. Taskut täyteen kaikkea mahdollista. Se ääni syvällä yrittää yhä sanoa jotain, mutta en kuuntele. Haluan vain ulos.
Makrotasolla ajateltuna tämä on kai vain yksi oire Espanjan konservatiivihallituksen vuonna 2012 tekemästä työmarkkinauudistuksesta (Reforma laboral) joka on kieltämättä lisännyt joustavuutta, mutta samalla luonut kahdet rinnakkaiset työmarkkinat. Nyt uusien (lue: nuorten) työntekijöiden irtisanominen on helppoa ja halpaa verrattuna pitkään samassa toimessa olleisiin. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun on metrolla matkalla kotiin potkujen saamisen jälkeen ja tajuaa, ettei tietenkään olisi pitänyt allekirjoittaa yhtään mitään, tämä mainittu selitys on täysin yhdentekevä.
En voi uskoa, että olen ollut niin tyhmä. Niin tyhmä, saamaton ja epäonnistunut. Kyyneleet valuvat jo vuolaasti pitkin poskiani, kun nousen kiroillen metroasemalta ylös kadulle jossa minua odottaa syyskuun yksinäinen aurinko. Istuudun puistonpenkille ja hengitän syvään. Koitan vihdoin kuunnella, mitä ääni sisälläni yrittää sanoa. Hengitän yhä rauhallisemmin, sisään ja ulos.
Kuuntelen aikani kunnes tajuan, ettei se ole mikään korkeampi voima tai omatunto, joka minua on yrittänyt tavoitella. Se on se pieni punainen puhelin joka värisee äänettömänä taskussani. Katson soittajaa. Se ei ole KGB, eikä Gotham Cityn poliisipäällikkö, vaan toimiston tärkein asiakas ja arvatenkin on hätätilanne.
Ja vaikka tiedän sen olevan väärin, lapsellista ja vähän laitontakin (aivan kuten irtisanomiseni), heitän puhelimeni korkeassa kaaressa vasten syyskuun kuulasta valoa. Kun näen sen lentävän, minulla on jo hyvä aavistus siitä, miten kaikki tulee kääntymään paremmaksi. En voi estää hymyä, joka kasvoilleni nousee.
Kirjoittaja on Madridissa asuva mikkeliläinen.