Menolipun saa mummonakin
Syksyn tullen taas yksi erä muuttolintuja pyrähtää lentoon ja laskeutuu rinkka selässä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä. Oivalluksista suurin on se, että ihmiset totta tosiaan ovat ihmisiä kaikkialla.
Ventovieraan hymy lämmittää enemmän päiväntasaajalla, kuin Hervannan ruuhkabussissa.
Travellausblogikatsaus vihjaa, että vieraalla maaperällä tavatut ihmiset usein toiseutetaan kivaksi kiiltokuvaksi oman elämän leikekirjaan.
Humanistinen herätys pärisee parhaiten selfieinä, blogattuna minäpuheena ja muiden kulttuurien käyttämisenä proppeina. Ilosanoman julistustyylin tiivisti osuvimmin amerikkalainen parodiamedia The Onion. Lehti ”uutisoi” 22-vuotiaan naisen kokeneen valaistuksen Malawissa:
”Heti kun kävelin tomuiseen ja etäiseen kylään, ja hymyilevät lapset alkoivat kerääntyä ympärilleni, minä tiesin ettei Facebook-profiilikuvani palaisi koskaan ennalleen”, maailmanmatkaaja kertoo.
Länkkärin ottama kaverikuva ei tietenkään tuhoa kulttuureita, eikä kotisohvalla kyynistyminen kasvata luonnetta. Silti on mielenkiintoista pohtia, miksi pois lähtemisestä on tullut nykyajan ulospäin eletty initiaatioriitti.
Artikkelissaan Kuulumisia David Morley väittää, että nykyinen yhteiskuntateoria pyörii muuttoliikkeen ja vaeltavien nomadien kuvaston ympärillä. Kodin käsite taas sivuutetaan sen enempiä miettimättä. Tarvehierarkiassa taloudelliset realiteetit ja turvallisuus ovat kärkisijoilla. Vain nämä asiat saavuttaneella, etuoikeutetulla ihmisellä on varaa kyllästyä. Aiemmassa elämänvaiheessa paikkansa löytäneitä on helppoa pitää vähän tylsinä, jämähtäneinä juntteina.
Moni lähtijä haluaa nimenomaan asettua aloilleen, mutta vasta suoritettuaan elämysbingon loppuun. Ajoissa reissaaminen onkin ponnistuslauta vaipparalliin ja uraputkeen. Nuoruuden lähtönälkään sisältyy oletus siitä, että maailma lakkaa olemasta kolmekymppisenä.
Miksei menolippu olisi fiksumpi ostos vasta silloin, kun maailman keskipisteen sijasta haluaa olla sen sivustakatsoja?
Kirjoittajalla on kotona kaukokaipuu ja kaukana koti-ikävä.