Klassikkoni: Opetelkaa olemaan hiljaa teatterissa ja leffassa, juntit!
KÄVIN KATSOMASSA Ranskasta asti vieraillutta teatteriesitystä. Sain vieruskaverikseni rosvosektorin, keski-ikäisen pariskunnan, joka viihtyi yhdessä ihan liian hyvin – tai sitten he täyttivät välillään olevaa kuilua sanoilla.
Ehkä he lopettaisivat esityksen alettua, ajattelin epätoivoisena. Mutta ei. He olivat höpöttäjiä.
”Katso, oho, mitäs tuolla tapahtuu?”
Rauha on rikki myös elokuvateatterissa.
Lukiolaisryhmä lausuu liioitellusti alkutekstien jokaista ranskankielistä sanaa, ja toimintakomedian näytöksessä taakseni istuu mies, joka kommentoi jokaista kommellusta sanomalla sarkastisesti ”o-ou”.
Verbaalisessa tyhjäkäynnissä ei ole mitään pointtia, vaikka ei sillä sinänsä ole väliä.
Kukaan ei ajattele, että kommentaari oli niin hyvä, että esityksen päälle puhuminen jäi myönteisesti mieleen. Kukaan ilahdu kanssakatsojan kommenttiraidasta, koskaan.
TEATTERISSA jokainen näytös on ainutlaatuinen kertakokemus, myös esiintyjille. Kulttuurin parista etsitään immersiota eikä ihmiskontakteja.
Suurin osa on liian kilttejä sanomaan melusta mitään, koska eihän katsomossa saa puhua. Eikä pyytäminen aina auta. Osa yleisöstä ajattelee maksaneensa elämyksestä, jossa keskeistä on oma mukavuus ja statuksen kerryttäminen.
”Oltiin Pirkon kanssa viikonloppuna teatterissa.”
”No mitäs tykkäsitte?”
”En tiedä, imuroin väliajalla sherryä ja huutokuiskailin vaimolle läpi näytöksen.”
Opetelkaa hiljaisuutta, juntit.