Terveisiä päiväkodista

Tuijotan lamaantuneena pöydälle levitettyä korttipakkaa. Mindfulnessia henkivät postikortit irvistävät ivallisesti takaisin.

Nyt pitäisi päättää, mikä näistä ei erityisen hienovaraista symboliikkaa tihkuvista kuvapankkikuvista kertoo eniten siitä, millainen puheviestijä olen. Samastunko enemmän liplattavaan puroon vai kananmunaan?

Valitettavasti tarjolla ei ole yhtään postikorttia, joka kuvaisi hidasta ja tuskallista kuolemaa. Puro on varmaan ihan hyvä.
Yliopistolla törmää aika ajoin opetusmetodeihin, jotka sopisivat paremmin päiväkotilasten paimentamiseen kuin aikuisten opiskelijoiden ohjaamiseen.
 
 

Orientoivissa opinnoissa koulupsykologi pyysi opiskelijoita esittelemään itsensä vierustoverilleen jonkin repusta löytyvän esineen perusteella. Nostalgiatrippi ala-asteaikoihin jatkui kansainvälisen politiikan kurssilla, jossa askarreltiin omaa opintomatkaa kuvaava teos. Sosiaalitieteiden johdantokurssilla opiskelijat jaettiin söpöihin eläinryhmiin kuin päiväkodissa.

On hienoa, että erilaisia oppijoita varten on erilaisia opetustyylejä. Metodia on kuitenkin vaikea pitää onnistuneena, jos se lähinnä vaivaannuttaa opiskelijoita. Kurssilla on vaikea viihtyä, jos tuntee itsensä koko ajan älyllisesti aliarvioiduksi.

Usein opettavaisimpia ovat kaikista löysimmät kurssit, joilla saa itse kantaa vastuun omasta oppimisestaan.
 
 

Maailmanhistorian kurssilla luennoitsija ilmoitti heti aluksi, ettei hän halua saada opiskelijoilta yhtään sähköpostia ja ettei häntä oikeastaan kiinnosta, käykö kukaan luennoilla vai ei. Lopputyönä kirjoitettiin essee, jossa esiteltiin kolme myönteistä ja kolme kielteistä tapahtumaa maailmanhistoriasta.

“Jos te kehtaatte sen paperin palauttaa, niin minä kehtaan sen hyväksyä”, totesi luennoitsija ja veti yhden tähänastisen yliopistourani parhaista kursseista.

Ja mikä parasta: ilman yhtään postikorttia.