Fuksi! Juo! Nai!
Ensimmäinen kosketukseni yliopistoelämään oli sukellus viinaan, spermaan ja oksennukseen. Kotiin tuli nippu kivoja fuksipapereita. Tervetuloa opiskelemaan, saat varmasti huisin paljon kavereita, meillä on tosi kivaa ja sen sellaisia imelyyksiä. Sitten kirjekuoresta luikerteli esiin tulevan ainejärjestöni lehti, ja lässytys loppui siihen paikkaan.
Tuotos koostui lähinnä ryyppäämisestä ja panemisesta. Muistan esitelleeni sitä ystävälleni hieman pöyristyneenä. “Siis mä luulin tulleeni yliopistoon.”
Seuraavana keväänä olin itse postittamassa vastaavaa tuotosta uusille fuksipalleroille. Haha! Penis!
Viime vuonna kolme Helsingin yliopiston ainejärjestöä järjesti “pakolaisfuksiaiset”. Niiden sopimattomuutta ruodittiin iltapäivälehtiä myöten, ja lopulta teema vaihdettiin korrektimpaan.
Seuraavana keväänä olin itse postittamassa vastaavaa tuotosta uusille fuksipalleroille. Haha! Penis!
Ei ole poikkeuksellista, että ainejärjestöt koettelevat ja usein ylittävätkin hyvän maun rajoja. Poikkeuksellista oli se, että joku huomasi. Tässä vaiheessa voimme yhdessä hiljentyä miettimään, miltä kaikki oman ainejärjestön viime vuoden bileet näyttäisivät Iltalehden etusivulla.
Ainejärjestöt ovat yhdistyksiä, joiden on toiminnassaan noudatettava lakia. Toisaalta etenkin pienet järjestöt muistuttavat usein enemmän tavallisia kaveriporukoita ja toimivat sen mukaan.
Jos yhteisö on tarpeeksi tiivis ja samastuttava, se imaisee mukaan omaan sosiaaliseen todellisuuteensa, jossa normaalin maailman säännöt eivät päde. Se voi olla ihanaa ja vapauttavaa – tai todella ahdistavaa.
Opiskelijajärjestöt eivät ole mitään ministeriöitä, eikä niiden toimintaa ole mielekästä arvioida samoilla kriteereillä. Niissä pitäisi kuitenkin pystyä takaamaan kaikille turvallinen ilmapiiri ja sellaiset olosuhteet, että jäsenet voivat myös kyseenalaistaa ja kritisoida oman järjestönsä käytäntöjä.
Tai sitten ne voivat piehtaroida omassa erinomaisuudessaan ja hokea jäätävän hyviä läppiään niin kovaa, etteivät vastaväitteet kuulu mölinän yli.