Marras
Ystävä leväyttää pyhäinpäivänä valokuvan tietokoneen näytölle. Mustavalkoisessa potretissa nainen istuu noin puolitoistavuotias tyttölapsi sylissään. Heidät on puettu pyhävaatteisiin ja hiukset kammattuina ohjattu istumaan kukka-asetelman viereen koristeelliselle tuolille kunnes valotusaika umpeutuu.
Kuva on ajateltu. Sen eteen on nähty vaivaa.
Kuva paikantuu 1800-luvun loppupuolelle. Se on vanha, tyylikäs muotokuva äidistä ja lapsesta. Asetelma on klassinen, hieno ja arvokkaan näköinen. Entä sitten? Ystävä käskee katsoa tarkemmin. Eikö lapsi näytäkin levolliselta? Makaa äitinsä sylissä silmät ammollaan.
Katson pitkään ja tarkkaan, mutta en ymmärrä. Onko tämä kompa?
Vauva on kuollut, ystävä sanoo.
Kuva on post-mortem-valokuva. Suomessakin oli tapana ottaa sellaisia. Kun ihminen kuoli, valokuvaaja tilattiin paikalle. Esimerkiksi lapsivainaja kuvautettiin usein lempilelunsa tai perheenjäsenensä kanssa. Jäljiteltiin elävännäköisyyttä. Tahdottiin konkreettinen katseltava muisto, jälki edesmenneestä.
Kun tajuan katsovani kuollutta lasta kuin elävää, tulee hankala olo: miten luontevasti äiti piteleekään tyttärensä ruumista. Itse en ole koskaan nähnyt ruumista, saati pidellyt sylissäni. Tapa suhtautua kuolemaan on ollut kokonaan erilainen.
Kuvaushetkellä 1800-luvun lopussa, ja vielä paljon myöhemminkin, ihmiset kuolivat koteihinsa. Me pesimme ruumiit ja nukuimme niiden kanssa samoissa pirteissä ennen hautausta.
Nyt kuolemme omiltamme piilossa, sairaaloissa ja palvelutaloissa. Jätämme jäähyväiset kukilla peitetyille suljetuille arkuille.
Muistan kun mummoni teki kuolemaa. Kun me niin kovasti halusimme kuntouttaa.
Toistelimme tyhjää puhetta: ”Et sinä vielä mihinkään lähde.” Ketä me silloin oikein hoidimme, itseämme vai mummoa?
Kuulee puhuttavan siitä, kuinka kuolema on siivottu yhteiskunnastamme piiloon. Näin marraskuussa sen todella tuntee.
Suomen kielen sana ”marras” merkitsee vainajaa, kuolleen sielua, elämän ennusmerkkiä, ja ihan kaikki ulkona luonnossakin on käsinkosketeltavan kuollutta. Samaan aikaan oma kosketukseni kuolemaan, ajatus asioiden lopullisuudesta, on melkein olematonta.
Eikö sellaisesta tule vähän epätodellinen olo?
Kirjoittaja odottaa lunta.