Politiikan ei pidä kiinnostaa
Kiitos tuskaisen graduprojektini, olen kuunnellut lukuisia tunteja nuorisokanavien aamuohjelmia selvittääkseni, puhutaanko niissä politiikasta. Ja niissähän puhuttiin. Määrää kiinnostavampaa oli kuitenkin se, millä tavalla politiikasta puhuttiin: enimmäkseen vitsaillen. Vakavia aiheita runnottiin huumoriksi.
Viime vuonna Julkisen sanan neuvosto antoi vakavan huomautuksen siitä, mihin tuo vitsailu voi pisimmillään mennä. Pakolaiskriisi käännettiin Radio Suomipopin aamuohjelmassa hassutteluksi soittamalla Mikki Hiiri merihädässä -kappaletta. Mutta miksi politiikasta halutaan nimenomaan vitsailla, vaikka sitten täysin mauttomasti?
En ole keksinyt kysymykseen muuta selitystä kuin sen, että kyseessä on epätoivoinen yritys tehdä politiikasta kiinnostavaa. Koska juuri kiinnostavuus tuntuu nykyisin olevan politiikan suurin huoli.
Jos politiikan ei tarvitsisi olla kiinnostavaa, siinä voitaisiin keskittyä itseensä: politiikkaan ja sen tekemiseen.
Politiikka ei kiinnosta tarpeeksi. Ihmiset eivät äänestä tarpeeksi. Nuoret ovat vielä muita enemmän pihalla. Vaalien jälkeen herää lähes kansallinen hätätila. Kaikki tämä ratkeaisi, jos luopuisimme toiveesta, että politiikan tarvitsisi olla kiinnostavaa. Sen ei tarvitse. Eikä oikeastaan edes kannata.
Kun politiikan on pakko kiinnostaa, järkevätkin poliitikot taantuvat vaalien alla populistiseen öyhötykseen eikä mediassa puhuta enää muusta kuin kahdesta ääripäästä – välittämättä siitä, mitä ne ääripäät edes ovat. Ajatus siitä, että politiikan pitäisi kiinnostaa kaikkia, on jo lähtökohtaisesti absurdi. Mikään asia maailmassa ei kiinnosta kaikkia ja lähes kaikissa muissa tapauksissa se ei haittaa ketään.
Jos politiikan ei tarvitsisi olla kiinnostavaa, siinä voitaisiin keskittyä itseensä: politiikkaan ja sen tekemiseen. Ei tarvitsisi luvata liikoja. Päätöksissä voitaisiin oikeasti luottaa asiantuntijoiden näkemyksiin.
Tylsää, utopistista ja elitististä, toki. Kiinnostavaa, ei missään nimessä. Mutta ennen kaikkea parempaa kuin nykyinen meininki.