Yliopisto irti politiikasta

Yhdysvalloissa asuu hassu setä, joka ei tunnu ihan tajuavan tämän maailman tapahtumia.

Alkusyksystä tuo hassu setä suututti suuren osan kotimaansa urheiluväestä sotkemalla politiikan ja urheilun keskenään. Siinä ei toki ole mitään erikoista. Ei, vaikka kansanedustaja Arto Satonen (kok) twiittasi kohun jälkeen näin: ”Onneksi Suomessa urheilu on saatu erotettua politiikasta!”

Tiedoksi, Arto: Ei ole saatu. Esimerkkejä on niin monia, että niillä saisi täytettyä vaikka viisi Aviisissa julkaistavaa kolumnia. Asumme maassa, jossa pirkanmaalainen kokoomuskansanedustaja voi toimia Suomen lentopalloliiton puheenjohtajana.

Miksi urheilu ja politiikka pitäisi edes erottaa toisistaan? Urheiluseurat saisivat ottaa rohkeammin kantaa yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

Sen sijaan yliopiston ja politiikan voisi erottaa toisistaan. Tai ainakin ylioppilaskunnan ja politiikan. Tämä on luultavasti näkemys, jonka sanomiseen tämän lehden sivuilla ei kannusteta. Pyydän silti miettimään asiaa.

EDESSÄ ON EDUSTAJISTOVAALIT. Niiden äänestysprosentti oli viimeksi 28 prosenttia. Äänestäjiä kerätään muun muassa pullalla. Jo nyt olen törmännyt keskusteluihin, jossa houkutellaan lähtemään ehdokkaaksi: ”Ei ole kyse tylsästä politikoinnista.”

Suurin osa yliopisto-opiskelijoista kokee vaalit – ehkä koko edustajiston – täysin yhdentekeväksi, vain tulevien poliitikkojen harjoittelukentäksi. Osa tuosta porukasta junailee parhaillaan kansalaisaloitetta, jossa vaaditaan ylioppilaskuntien pakkojäsenyydestä luopumista. Aloitteessa on ihan hyvä huomio: jos jäsenyys on niin mahtava juttu, miksi opiskelijat pitää pakottaa siihen?

Minä en ainakaan tiedä vastausta, en vaikka olin kiitollinen jäsenyydestäni koko sen seitsemän vuotta, mitä se kesti.

Ehkä pullaa ei ole tarpeeksi jäsenhoukuttimeksi?