Älkää laittako sanoja suuhuni

Helsingin Sanomat julkaisi helmikuun lopulla pitkän jutun Salainen metsäni -dokumenttielokuvasta, joka kertoo autistisen Lauri Katajaisen elämästä. Katajainen, 20, kertoo dokumentissa ja jutussa intiimisti rakkaudenkaipuustaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Paitsi että Katajainen ei osaa puhua eikä kirjoittaa. Hänen ajatuksiaan kanavoi Pirjo-niminen tulkki. Pirjo on niin sanottu fasilitaattori, ihminen, joka auttaa vaikeavammaisia ihmisiä viestimään esimerkiksi liikuttamalla heidän kättään, kun nämä osoittavat kirjaimia näppäimistöltä.

Toivon Laurille kaikkea hyvää. Fasilitointi on kuitenkin erittäin kiistanalainen menetelmä, ja sen avulla väitetysti saatujen tarinoiden nostaminen julkisuuteen on epäeettistä.

Fasilitoinnilla on luotu suuria tarinoita: yhtäkkiä puhekyvytön ja vaikeasti kehitysvammainen ihminen osoittautuukin hiljaiseksi neroksi, joka ilmaisee itseään runollisemmin kuin Shakespeare, vaikkei osaa edes lukea.

Tunnetuin tapaus on vaikeavammainen Tuomas Alatalo, joka väitetysti kirjoitti kirjan Olen ja saan sanoa vuonna 1999. Asiantuntijat pitävät kuitenkin varmana, että Alatalo ei ole voinut itse tuottaa tekstiä, vaan kirjassa äiti laittaa sanoja poikansa suuhun.

Fasilitoinnilla ei ole käytännössä mitään tieteellistä pohjaa. Sen tueksi ei ole löytynyt näyttöä kahdenkymmenen vuoden aikana kontrolloiduissa tutkimuksissa. Jos vaikeavammaiselle koehenkilölle esimerkiksi näytetään esine, jota avustaja ei näe, tämä ei pysty nimeämään sitä. Fasilitoinnissa kommunikoi avustaja, ei vammainen.

Yritys avata mieleensä sulkeutuneen ihmisen sisäistä maailmaa ei tietenkään ole pahantahtoinen. Kuka vanhempi ei haluaisi tietää, mitä viestimiskyvytön lapsi oikeasti ajattelee?

Kääntöpuoli on kuitenkin julma. Fasilitoinnilla voidaan rakentaa puolustuskyvyttömästä ihmisestä ulospäin millainen kuva tahansa. Pahimmillaan tulkki keksii ihmiselle persoonan ja ajatukset, joita sitten levitellään julkisuudessa.

Eikä ihminen itse pysty kertomaan, kuka oikeasti on.